Suomalaisen seuratanssin historiaa

Tämä sivu on toistaiseksi katkelmallinen. Teksti tulee ajan mittaan vähitellen täydentymään.

Suomalaisen tanssikulttuurin juuret
Tanssipaikat
Eliitin ja kansan konflikti
Tanssilavojen sodanjälkeinen kulta-aika
Entisiä tanssipaikkoja (eri sivulla)
Tanssilajit
Lähteitä

Suomalaisen tanssikulttuurin juuret

Tanssin varhaisesta historiasta on säilynyt hyvin vähän tietoa. Tanssi mainitaan monissa kirjallisissa muistiinpanoissa muinaisesta Egyptistä lähtien, mutta kirjoituksista ei käy ilmi, miltä tanssi näytti. Koko maapallolta ei tunneta yhtään tanssiaskelia tai -kuvioita käsittelevää kirjallista lähdettä ennen 1400-lukua. Tanssimusiikin nuotteja on säilynyt varhaisemmilta ajoilta, aina 1200-luvulta asti. Keskiaikaisia tansseja on pyritty rekonstruoimaan yhdistelemällä musiikkiin myöhemmin muistiinmerkittyjä tanssikuvauksia, mutta tulokset ovat epävarmoja.

Tanssitapoja koskevat tiedot ovat puutteellisia paljon myöhemmiltäkin ajoilta. Suomessa täsmällisiä muistiinpanoja tavallisen kansan tanssitavoista on vasta 1800-luvulta. Varhaisemmilta vuosisadoilta säilyneet hajanaiset maininnat ovat ristiriitaisia. Henrik Gabriel Porthan väitti kirjassaan De Potesi Fennica 1778, että ainakin savolaisille ja karjalaisille tanssi oli kokonaan outoa; länsisuomalaiset olivat ilmeisen myöhään oppineet tavan ruotsalaisilta. Toisaalta piispantarkastusten pöytäkirjoissa paheksutaan nuorten yletöntä tanssimista "taloissa, teillä ja silloilla". Tanssijoita ja pelimanneja on myös tuomittu sakkoihin ja jalkapuuhun.

Nykyistä huonommista liikenneyhteyksistä huolimatta kulttuurivaikutteet levisivät jo keskiajan loppupuolella melko tehokkaasti Euroopan alueella. Suurin osa tansseistakin perustuu kansainvälisiin aineksiin. Jotkin tanssit ovat esiintyneet eri maissa suunnilleen samanlaisina, toiset ovat muuttuneet matkalla paljon mutta tyyli on silti tunnistettavissa. Jotkin tanssit ovat saaneet vastaanottajamaassa paljon suuremman suosion kuin kotimaassaan tai muuten vain säilyneet sen jälkeen, kun ne on muualla unohdettu.

Vilkkaimmin kansainvälisiä yhteyksiä piti yhteiskunnan ylin kerros, aatelisto. Tavallinen kansa matki aatelisia monessa, tanssi mukaanluettuna. Monet kansantanssit ovatkin tunnistettavissa hovitansseista polveutuviksi. Mutta tanssi-ideoita siirtyi toisinaan myös päinvastaiseen suuntaan: aatelisto saattoi kiinnostua jostain rahvaan tanssista ja jalostaa sen hovikelpoiseksi.

Tunnetuista suomalaisista tanssityypeistä vanhimpana pidetään ketjutansseja, joita alun perin lienee tanssittu laulun tahdissa [13 s. 19]. Tätä tyyppiä edustavan ranskalaisen carole-laulutanssin musiikki palautuu 1300-luvulle. Myöhemmiltä vuosisadoilta vastaavia tansseja löytyy eri puolilta Eurooppaa, ja Fär-saarilla perinne on säilynyt elävänä nykypäivään asti.

Hyvin laajan suosion saavutti puolalaisperäinen polska [12 s. 308], joka levisi Ruotsiin 1600-luvulla ja tuli tunnetuksi suomalaisen talonpoikaisväestön keskuudessa 1700-luvun alkupuolella. Polska osoittautui hyvin muuntumiskykyiseksi tanssiksi, jota tanssittiin sekä pareittain että isommissa kuvioissa. Se nousi 1700-luvulla niin hallitsevaksi, että sana "polska" alkoi tarkoittaa tanssia yleensä. Ruotsissa polska säilytti suosionsa vuosisatoja ja saavutti melkein kansallistanssin aseman.

Menuetti nousi Euroopan hoveissa valtatanssiksi 1600-luvulla ja säilytti suosionsa 150 vuoden ajan. Se levisi Suomessa myös kansan keskuuteen mutta ei saavuttanut valtakunnallista asemaa. Ruotsinkielisillä alueilla se oli suositumpi ja säilyi pitempään. Menuetti yhdistettiin usein polskaan niin että tanssin alkuosa oli rauhallista menuettia ja loppuosa vauhdikkaampaa polskaa.

Kontratanssit olivat alun perin Englannin maalaisväestön ja porvariston tansseja (country dances). 1600-luvulla ne levisivät Ranskaan ja nousivat nopeasti muotitansseiksi nimellä contre dance. Ranskalaiset muuntelivat niitä ja keksivät uusia. Kontratanssit levisivät ympäri Euroopan ja saivat vahvan jalansijan myös Suomessa. Suurin osa tunnetuista suomalaisista kansantansseista kuuluu tähän ryhmään.

Ranskassa kontratansseja alettiin tanssia neliössä, ja näin sai alkunsa quadrillle eli katrilli. Nimi yleistyi niin, että sitä ruvettiin käyttömään muistakin kuin neliötansseista. Katrillit ovat monivuoroisia tansseja, joissa kukin vuoro usein koostuu vaihtuvasta ja samanlaisena kertautuvasta osasta. Neliömuoto tuli Suomessa hyvin suosituksi, muissakin tansseissa kuin katrilleissa.

Valssi, masurkka, polkka ja sottiisi tulivat Suomeen paritansseina, mutta varsinkin polkan askelikkoa sovellettiin paljon myös kuviotansseissa. Noin neljännes muistiinmerkityistä kansantansseista sisältää polkkaa. Karjalassa omaksuttiin Venäjän puolelta vaikutteita, jotka eivät näy muun Suomen tansseissa. Karjalaiset kansantanssit ovat yleisesti ottaen vilkkaampia ja monissa tansseissa on kaavanmukaisten kuvioiden lisäksi soolovuoro, jossa pojat kukin vuorollaan valitsevat kuviosta yhden tytön ja näyttävät tälle taitojaan tanssimalla ripaskaa tai muita näyttäviä askelia.

1800-luvulla eri ikäisistä aineksista kehittyi kansan keskuudessa tavattoman monimuotoinen tanssien kirjo. Tanssit ovat vaihdelleet paikkakunnalta toiselle, ja samannimistä tanssiakin on eri alueilla tanssittu eri tavalla, mutta yhden kunnan alueella tunnettujen tanssienkin määrä on ollut kunnioitettava. Vuonna 1934 tehdyssä kiertokyselyssä [1] eniten erinimisiä tansseja löydettiin Kangasniemeltä, 103 kappaletta: 75 tanhua, 12 polkkaversiota, 4 valssia, 5 masurkkaa, 1 saksanpolkka ja 6 muuta seuratanssia. On mahdollista, että jotkut nimet tarkoittavat samaa tanssia, mutta toisaalta on yhtälailla mahdollista, että kaikkia tansseja ei ole saatu muistiin. Saarijärveltä kirjattiin 94 tanssia: 74 tanhua, 6 polkkaa, 4 valssia, 6 masurkkaa, 3 saksanpolkkaa ja yksi tunnistamaton tanssi. Viitasaarelta ja Karttulasta kirjattiin yli 60 tanhua, Hausjärveltä ja Kokemäeltä 55, Kaavilta 50, Anjalasta ja Längelmäeltä 49, Punkaharjulta 47, Hämeenkyröstä, Imatralta ja Kerimäeltä 40.

Toisaalta maasta löytyi laajoja alueita, joilta tansseja oli merkitty muistiin niukasti tai ei ollenkaan. Yksittäisten kuntien kohdalla tämä saattaa selittyä vastausten puutteellisuudella, mutta kun sama toistui tietyissä osissa maata kunnasta toiseen, kysymys lienee todellisista eroista. Tanssiminen näyttää olleen niukkaa erityisesti Pohjanmaalla ja Lapissa.

Juhlien tanssiohjelma vakiintui usein kaavan mukaiseksi niin, että joka kerta tanssittiin samat tanssit samassa järjestyksessä. Tanssiketjuja alettiin pitää kokonaisuuksina, joita nimitettiin purpureiksi (ranskan sanasta potpourri). Purpurit sisältävät aineksia hyvi monenlaisista tansseista. Purpureita tanssittiin kautta maan lukuunottamatta itäisimpiä ja pohjoisimpia alueita, mutta Länsi-Suomessa purpurit olivat pisimpiä, 8--12 -vuoroisia, kun idempänä niissä saattoi olla vain 3--4 vuoroa. Purpureja tanssittiin häätansseina vielä 1900-luvulla.

Melkein kaikki suomalaiset ryhmä- ja kuviotanssit ovat parien tansseja siinä mielessä, että jokaisella on tanssissa oma pari ja kuvio koostuu pareista eikä yksilöistä. 1800-luvun lopulla ryhmätansit alkoivat kuitenkin korvautua tansseilla, joissa jokainen pari toimii itenäisesti. Valssin, polkan, masurkan ja sottiisin/jenkan rinnalle tulivat vuosisadan vaihteessa mm. mignon eli kehruuvalssi, pas d'espagne (patespaani), pas de quatre (patukaatteri), krakoviak (rakojaakko), kerenski ja vengerka (vinteliska, vinterska, ...). Nämä jäivät lyhytikäisiksi muotitansseiksi, kun taas vanhemmat paritanssit ovat säilyttäneet suosionsa vuosikymmenestä toiseen nykypäivään asti.

Tanssipaikat

Ennen 1800-luvun puoltaväliä maaseudulla ei ollut tanssia varten rakennettuja paikkoja. Tanssia harrastettiin tuvissa, riihissä, teillä ja silloilla. Jos sellaista ei ollut, alustaksi kelpasi tasainen kallio taikka hiekka- tai nurmikenttä. Luisto oli varmasti aika heikko, ja se on vaikuttanut tanssiaskeliin. Suomalaisissa kansantansseissa ei ole yhtään liukuvaa askelta.

Tanssilavoja alettiin rakentaa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Milloin tämä alkoi, lienee mahdotonta tarkasti selvittää. Sanomalehdistä löytyy mainintoja tanssilavoista vuodesta 1879 alkaen. Osa niistä oli ilmeisesti tiettyä juhlaa varten rakennettuja tilapäisiä lavoja, mutta myös toistuvan käyttöön tehtyjä yleisiksi tanssipaikoiksi tarkoitettuja lavoja alkoi ilmestyä samoihin aikoihin. Rauman lehdessä 1893 julkaistun kirjoituksen mukaan tanssilavoja oli tuolloin jo paljon:

Kaikkialla tanssilavoja, koettakoot nykyään ilmestyvät nuorisoseurat keksiä sopivampia huvituksia, ettei tarvitse vanhanaikaiseen hyppelehtimiseen turvautua.

Tanssin vastustajat eivät tyytyneet sanallisiin protesteihin. Nuorten rakentamia lavoja myös hävitettiin. 19.6.1897 Rauman lehdessä kirjoitettiin:

Uusi huvila Metsänseutuun Hinnerjoen ja Honkilahden välille on rakennettu tanssilava ... 1 km kylästä Honkilahden tietä.

18.9.1987 lehti kirjoitti:

Hinnerjoella tanssilava hävitetty. Muutamat isännät, jotka tulivat havaitsemaan, ettei semmoinen huvitus jalostuttanut nousevaa nuorisoamme.

Hävitetty lava saatiin kuitenkin nopeasti uudestaan pystyyn, sillä jo 25.9.1897 sama lehti kirjoitti:

Hinnerjoki. Tanssilava taas kunnossa. 11 pvä hävitettiin, seuraavana päivänä taas kunnossa. Toivotaan, että se paremmin hävitetään.

Jotkin lavat hävitettiinkin toistuvasti ja rakennettiin taas uudestaan.

Nuorten tanssiharrastuksella oli kuitenkin myös ymmärtäjiä. Jotkut talolliset rakensivat omalle maalleen tanssilavoja, joita ei uskallettu ainkaan julkisesti mennä hävittämään. Omat uhkansa niihinkin kohdistuivat.

Söörmarkku. Kyläjuoksu ja kollaaminen kuuluu olevan nuoressa kansassa yhä kasvavaa. Tähän epäilemättä vaikuttaa tanssilavakin jonka joku vuosi sitten eräs isäntä laittoi. Viime suvena se paloi.

Eliitin ja kansan konflikti

Tanssikiellot

Talvisodan puhjettua sisäasiainministeriö julisti maahan tanssikiellon 7.12.1939 alkaen. Suomi oli tiettävästi ainoa maa maailmassa, jossa tanssi kiellettiin toisen maailmansodan aikana. Vuonna 1940 kielto kumottiin enin vain osittain, niin että tanssia sai olla muun ohjelman ohella yhden tunnin ajan. 26.6.1940 tanssi lopulta vapautui kokonaan.

Talvisodan aikainen kielto ei paljon vaikuttanut kesälavoihin, ja välirauhan aikana lavoja rakennettiin lisääkin. Jatkosodan alettua julistettiin tanssikielto kuitenkin uudestaan 28.6.1941 alken, ja kielto vahvistettiin myöhemmin vielä kahdesti, jotta se ei pääsisi unohtumaan. Uusi kielto oli totaalisena voimassa yli kolme vuotta. Lokakuussa 1944 sitä lievennettiin vanhaan tapaan sallimalla enintään tunti tanssia muun ohjelman jälkeen. Tanssi vapautui pääosin 30.12.1944, mutta ravintoloihin kielto vielä jäi. Rajoitukset kumottiin kokonaan vasta 9.9.1948.

Kiellot eivät lopettanut tanssimista kokonaan. Niitä sekä kierrettiin että rikottiin järjestämällä tilaisuuksia viranomaisilta salaa. Helsingissä keksittiin pitää tansseja tanssikurssien nimikkeellä Kauhajoelta säilyneen kertomuksen mukaan tanssilava tuotiin palasina paikalle, koottiin tanssien alussa ja purettiin niiden jälkeen. Poliitikot yrittivät pysyä perässä säätämällä lisää määräyksiä. Vuonna 1943 määrättiin, että tanssikurssit tulkittiin julkisiksi huvitilaisuuksiksi, jos niihin esimerkiksi otettiin oppilaita kurssin kestäessä tai järjestettiin yli puoli tuntia yhteistä tanssia päivässä. Yksityiset kotikutsutkin tulkittiin julkisiksi huveiksi, jos vieraita oli liian monta. Häissä hääpari sai tanssia yhden valssin, muiden piti tyytyä katselemaan.

Kiellon rikkomisesta saattoi saada sakkoa ja jopa vankeutta. Kiellon valvominen ei liene ollut helppoa, mutta sitä yritettiin. Tanssijoilla oli omat vastatoimensa: huvipaikan ulkopuolelle laitettiin vartija, ja poliisin saapuessa väki hajaantui. Ovelammat järjestivät viranomaisille näytelmän: poliisin saapuessa miehet ja naiset erkanivat salin eri puolille ja solisti esitti yksinlaulua. Poliisin lähdettyä tanssit jatkuivat.

Ratsioita kuitenkin pelättiin, eikä aiheetta. Syyskuun lopulla 1944 yksi henkilö haavoittui Vöyrissä kuolettavasti poliisin luodista, kun yleisö yritti paeta nurkkatansseihin tehtyä ratsiaa.

Huvivero

Huvivero otettiin alun perin käyttöön vuonna 1914 annetulla Suomen Suuriruhtinaskunnan Armollisella asetuksella, jossa sanottiin:

...veroa kannetaan julkisissa näytännöissä ja huvitilaisuuksissa kävijöiltä pääsymaksun yhteydessä ja on se 5 penniä, jos pääsylipun hinta ei ole 50 penniä suurempi, mutta sitä kalliimmisa pääsylipuissa 10 penniä markalta, jolloin markkaa pienemmät erät lasketaan täydeksi markaksi.

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa veroa korotettiin puolella, ja vuodesta 1921 vero oli tanssitilaisuuksille jo 40�%. Verosta vapaita olivat tilaisuudet, joissa tanssia oli enintään tunti. Vuonna 1932 vero alennettiin yhdistysten pitämille tansseille 30 prosenttiin, muut maksoivat edelleen 40�%. Vuonna 1946 vero korotettiin peräti 50 prosenttiin, mutta 15.12.1950 vero lievennettiin yhdistysten ja laitosten tilaisuuksista 40 prosenttiin. Verotus jatkui ankarana runsaat kymmenen vuotta eli kaikkein vilkkaimman tanssilavakauden yli. Vuonna 1959 vero alennettiin 25 tai 30 prosenttiin tanssinjärjestäjän taustasta riippuen. Huvivero poistettiin kokonaan vasta 1981.

Valtio otti osuutensa lippujen bruttohinnasta. Tanssinjärjestäjien oli jäljelle jäävästä osuudesta maksettava esiintyjien palkkiot ja lehti-ilmoitukset. Yhdistysten järjestämissä tansseissa työt hoidettiin talkoilla, mutta kaupalliset yrittäjät (joille vero oli korkeampi) joutuivat vielä maksamaan työntekijöiden palkkiot.

Veroa kierrettiin jonkin verran myymällä samat liput kahdesti. Ovelampi tapa oli naamioida tanssit iltamiksi, joiden lopussa oli lupa verotta pitää tunnin tanssit. Eräs muistelija kertoo:

Veroa kierrettiin hakemalla lupa ns. ohjelmallisiin iltamiin ja varaamalla ohjelmaa, jota alettiin esittää, jos poliisit sattuivat paikalle. Systeemi pelasi, kunhan 'pokka piti' kun aloitti juhlapuheen pidon kesken tanssin. Poliisit tiesivät jujun, mutta olivat sen verran viksuja, että katselivat toiselle päin. Lippuja kun myytiin ei annettu tutuille ja luotettaville ollenkaan verolippua. Se oli pienten köyhien seurojen vaikea maksaa vielä veroa toiminnastaan, siitähän oli kysymys.

Tanssilavojen sodanjälkeinen kulta-aika

1940-luvulla rakennettiin vielä enimmäkseen yksinkertaisia, noin 10�10 metrin avolavoja. Kun lattia oli sään armoilla, se piti kunnostaa vuosittain, ja tämän tyypin lavojen käyttöikä jäi muutenkin usein muutamaan vuoteen. Toisaalta rakentamiskustannuksetkaan eivät olleet suuret.

Isommat katetut paviljongit syrjäyttivät avolavat 1950-luvulla. 1950-luku oli seuratanssin kulta-aikaa, ja nykyisistä lavoistakin suuri osa on peräisin tuolta vuosikymmeneltä. Suosittu malli oli klassinen 8-kulmainen mutterilava, jota kannattaa yksi iso keskipylväs --- tilankäytön kannalta varsin kätevä malli. Tyypillinen koko oli vähän yli 200 m�. Tämänkokoiseen lavaan riitti tueksi yksi iso keskipylväs, suurempaan lavaan tarvittiin aputolppia.

Tanssipaikkojen lukumäärää menneinä vuosikymmeninä ei ole tilastoitu. Arvioita on yritetty jälkeenpäin tehdä eri tavoin, mutta kaikki tanssipaikat kattavaa systemaattista laskelmaa ei ole yritetty ennen vuotta 1995.

Museovirasto järjesti tanssilavoja koskevan muistitiedon keruukilpailun vuonna 1991 [9 s. 11]. Kysely lähetettiin perinnetiedoston vakituisille tiedonantajille, tanssialan yhteistyöjärjestöille, työväenyhdistysten piirijärjestöille, Huvijärjestäjien keskusliiton jäsenille ja yhden isohkon ohjelmatoimiston asiakkaina olleille lavatanssinjärjestäjille. Tutkimus rajattiin lavatyyppisiin tanssipaikkoihin, seurantalot jätettiin ulkopuolelle. Kysely painettiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Kyselyyn saatiin vuoden 1991 loppuun mennessä vastaus 543 tiedonantajalta. 77 vastauksesta jouduttiin jättämään pois jatkokäsittelystä siksi, että tanssien aikaa tai paikkaa ei pystytty määrittämään, tai siksi, että ne käsittelivät muita kuin tutkimuksen aiheena olleita lavatyyppisiä tanssipaikkoja. Jäljellejääneissä 466 vastauksessa kerrottiin eniten 1930--1950-lukujen lavatansseista. Tietoa 1970-lukua myöhemmistä tansseista tuli niukasti.

Vastauksissa mainittiin yli 800 lavaa, mutta tarkemmassa analyysissä ilmeni, että sama lava saattoi esiintyä varsin erilaisilla nimillä, esimerkiksi järjestävän seuran tai kylän mukaan. Huomattakoon, että aineistossa oli mukana myös luovutettu Karjala. Muistelmat olivat eri vuosikymmeniltä, joten kaikki mainitut lavat eivät todennäköisesti missään vaiheessa olleet yhtäaikaisesti toiminnassa. Toisaalta kyselyn kattavuus luultavasti ei ollut sataprosenttinen, vaikka keruu olikin tehokkaasti organisoitu.

Pentti Yli-Jokipii kartoitti lehti-ilmoitusten perusteella kesätanssipaikkojen määrää kymmenen vuoden välein vuodesta 1945 vuoteen 1995 Lounais-Suomessa [11] ja Pohjanmaalla [14]. Edellisessä tutkimuksessa alueen pohjoisraja kulki Eurajoen, Kokemäen ja Vammalan tasolla ja itäraja Kylmäkosken, Tammelan ja Karjaan kautta; Ahvenanmaa oli mukana tutkimuksessa. Jälkimmäisessä tutkimuksessa alue kattoi kattoi historiallisen Pohjanmaahan maakunnan. Talvitassipaikat ja seurantalot eivät olleet mukana tutkimuksissa.

Lounais-Suomesta laskettiin erikseen kiinteät lavat, siirrettävät lavat, ladot ja laiturit. Tulokset olivat seuraavat:

Vuosi	Kiinteitä lavoja	Siirrettäviä lavoja	Laitureita	Latoja
1945	57	0	5	94
1955	94	0	8	40
1965	74	0	5	19
1975	55	0	5	7
1985	54	1	3	22
1995	54	5	19	61

Pohjanmaalta paikat oli eroteltu kunnittain. Kategorioita oli kaksi: lavat ja muut kesätanssipaikat. Niiden lukumäärät on seuraavassa ilmoitettu muodossa m�+�n, missä m on lavojen ja n muiden tanssipaikkojen määrä.

Kunta	1945	1955	1965	1975	1985	1995
Alahärmä	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	0	0
Alajärvi	2�+�0	3�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0
Alavieska	0	0	0	0	0	0
Alavus	2�+�0	4�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0
Evijärvi	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�1
Haapajärvi	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�1
Haapavesi	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0
Hailuoto	0	0	0	0	0	0
Halsua	0	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�1
Haukipudas	2�+�0	2�+�0	2�+�0	1�+�0	0	0
Himanka	0	0	0	0	0�+�1	0
Ilmajoki	1�+�1	3�+�1	2�+�0	3�+�0	0�+�1	1�+�0
Isojoki	3�+�0	3�+�1	1�+�0	0�+�1	0�+�1	0
Isokyrö	1�+�1	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�1
Jalasjärvi	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	0�+�1	0�+�0
Jurva	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	0�+�1
Kalajoki	2�+�0	1�+�1	2�+�0	3�+�0	2�+�0	2�+�2
Kannus	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	0	0
Karijoki	0	0	0�+�1	0	1�+�0	1�+�0
Kaskinen	0	0	0	0	0	0
Kauhajoki	1�+�3	5�+�0	3�+�1	3�+�0	3�+�1	3�+�2
Kaustinen	0�+�2	2�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�2	1�+�0
Kempele	0	1�+�0	0	0	0	0
Kestilä	0	1�+�0	2�+�0	0	1�+�0	0
Kiiminki	0�+�1	0	0	0	0	1�+�0
Kokkola	1�+�0	2�+�0	3�+�0	1�+�0	0	2�+�0
Korsnäs	0	1�+�0	1�+�0	2�+�0	0	2�+�0
Kortesjärvi	0	0�+�1	2�+�0	2�+�0	1�+�0	2�+�0
Kristiinankaupunki	2�+�0	2�+�0	3�+�0	2�+�0	3�+�0	3�+�2
Kruunupyy	6�+�0	8�+�0	4�+�0	5�+�0	3�+�0	4�+�0
Kuortane	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0
Kurikka	0	1�+�0	4�+�1	2�+�0	2�+�0	2�+�0
Kälviä	0�+�1	0	0	0	0	0
Kärsämäki	0	0	0	0	0	0
Laihia	0	0	0	1�+�0	0	0
Lappajärvi	1�+�0	3�+�0	2�+�0	2�+�0	2�+�0	2�+�1
Lapua	1�+�0	1�+�0	2�+�0	2�+�0	2�+�0	3�+�0
Lehtimäki	0	2�+�0	1�+�0	1�+�0	0	0�+�1
Lestijärvi	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	0
Liminka	0	0	0	0	0	0�+�1
Lohtaja	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0
Lumijoki	0	0	0	0	1�+�0	1�+�0
Luoto	1�+�1	1�+�0	2�+�0	1�+�0	0	1�+�0
Maalahti	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0
Maksamaa	2�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0
Merijärvi	0	0	0	0	0	0
Muhos	0	1�+�0	1�+�0	0	0�+�1	0�+�1
Mustasaari	2�+�1	3�+�0	2�+�1	0�+�1	0	2�+�1
Nivala	1�+�0	0	2�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0
Nurmo	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�1
Närpiö	0	2�+�0	6�+�0	4�+�0	4�+�0	4�+�0
Oravainen	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	0	1�+�0
Oulainen	0	1�+�0	0	0	0�+�1	1�+�3
Oulu	6�+�0	2�+�0	2�+�0	2�+�0	2�+�0	1�+�0
Oulunsalo	0	0	0	0	0�+�2	0
Pattijoki	0	0	0	0	0	0
Pedersöre	3�+�0	4�+�0	3�+�0	4�+�0	4�+�0	4�+�0
Perho	1�+�0	0	0	0	0	0
Peräseinäjoki	1�+�0	3�+�0	2�+�0	1�+�0	1�+�0	2�+�0
Pietarsaari	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	0	1�+�0
Piippola	0	0	0	0	0	1�+�0
Pulkkila	0	0	0�+�1	0	0	0�+�1
Pyhäjoki	0	0	1�+�1	1�+�0	1�+�0	1�+�1
Pyhäntä	0	0	0	0	0	0
Pyhäsalmi	0	0	2�+�0	1�+�0	1�+�1	1�+�1
Raahe	0	0	0�+�1	0	0	0�+�1
Rantsila	0	0	0	2�+�0	0	1�+�0
Reisjärvi	0	0	0�+�1	0�+�1	0	0
Ruukki	0	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	0�+�1
Seinäjoki	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�1	1�+�0	1�+�2
Sievi	0	0	0	0	0	1�+�0
Siikajoki	0	0	0	1�+�0	0	0�+�1
Soini	0	2�+�0	1�+�0	1�+�0	0	0
Teuva	0	0	1�+�0	1�+�2	1�+�0	1�+�1
Temmes	0	0	0	0	0	0
Toholampi	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0
Tyrnävä	0	1�+�0	0	1�+�0	0	0
Töysä	0	0�+�1	0	0	0	0
Ullava	0	0	0	0	0	0
Uusikaarlepyy	4�+�0	3�+�0	2�+�0	3�+�0	3�+�0	4�+�1
Vaasa	2�+�0	2�+�0	1�+�0	0	1�+�0	1�+�0
Veteli	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	3�+�0	0
Vihanti	0	0	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0
Vimpeli	0	2�+�2	2�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0
Vähäkyrö	0	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0
Vöyri	1�+�0	0	1�+�0	1�+�0	0	2�+�0
Ylihärmä	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	0	0
Ylikiiminki	0	1�+�0	1�+�0	1�+�1	1�+�0	1�+�2
Ylistaro	2�+�0	1�+�0	1�+�0	0	0	0�+�1
Ylivieska	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	0	1�+�0
�htäri	0�+�1	0	1�+�0	1�+�0	1�+�0	1�+�0
Yhteensä	58�+�12	95�+�7	95�+�8	86�+�7	66�+�12	81�+�33

Tietojen keruutapa (lehti-ilmoitukset) saattoi jonkin verran vaikuttaa varhaisimpien tanssipaikkojen lukumäärään. Kuten edellä todettiin, 1940-luvulla pidettiin mm. salatansseja huviveron välttämiseksi, ja pienistä tansseista saatettiin muutenkin tiedottaa vain tolppailmoituksilla ja suullisesti. Paikka on kuitenkin mukana laskelmassa, jos edes osa tansseista ilmoitettiin lehdessä.

Luvut eivät kerro tanssitilaisuuksien eivätkä tanssijoiden määrää. Joillain lavoilla on pidetty tansseja koko kesän, jopa useamman kerran viikossa, joillain luultavasti vain kerran. Muista lähteistä kertyneiden tietojen mukaan on todennäköistä, että tanssien keskimäärä lavaa kohti on 1950-luvun jälkeen ollut laskussa. Toisaalta lavojen keskimääräinen koko on jatkuvasti kasvanut. 1940-luvulla tyypillinen tanssilava oli alaltaan 100�m�. 1990-luvulla 250�m�:n lava katsottiin pieneksi, eikä 400�m� ollut poikkeuksellinen. Osa kehityksestä on siis ollut pikemminkin keskittymistä kuin tanssiaktiivisuuden nettovähenemistä.

Perinteisistä lavoista poikkeavien kesätanssipaikkojen runsaus 1990-luvulla on silmiinpistävää. Samaan aikaan kerätyssä koko maan aktiivisten tanssipaikkojen luettelossa Tanssipaikkaopas 1995 [6] näkyy niistä vain osa. Ero selittyy ehkä sillä, että Tanssipaikkaoppaaseen valikoitiin alun perinkin vain ne paikat, joissa tansseja pidetään vähintään kerran joka vuosi, ja lisäksi satunnaisesti toimivien paikkojen mukaantulo jäi riippumaan siitä, palauttiko järjestäjä kyselylomakkeen. Osa lato- ja laituritansseista on luultavasti ollut pienimuotoisia ja paikallisia kyläjuhlien oheistapahtumia.

Imperiumin vastaisku

1900-luvun lopulle asti tanssitaito välittyi seuraavalle sukupolvelle pääasiassa sukulaisten ja ystävien kautta. Kun perinteen siirtyminen rupesi katkeilemaan, tanssikoulujen rooli alkoi kasvaa. Osalla tanssinopettajista oli kuitenkin aivan erilainen näkemys oikeasta tanssitavasta. Veikko Niemelän kommentoi kirjasessa "Nykyaikainen seuratanssi":

Vakioimisen jälkeen päästiin yhtäläiseen tyylisuuntaan: englantilainen tanssityyli on vallannut maailman. Tosin meillä Suomessa on vielä vallalla oma kansallinen rahvaantyyli, mutta siitä pitäisi jo päästä. Olemme sekä valkoihoisia, länsimaisia että lukutaitoisia.

Kansallisen tyylin tilalle tarjottiin koko maailmalle yhtenäistä tanssitaoaa:

Vuonna 1962 saatiin päätökseen koko maailmaa käsittävä yhteinen tanssinopetusohjelma (egl. World Dance Programme, saks. Welttanzprogramm), joka tarkoittaa sitä, että jokaisessa Kansainvälisen Tanssiraadin alaisessa tanssikoulussa opetetaan samat tanssit ja samat askeleet. Nämä tanssit ovat Englannin tanssin virallisen lautakunnan vakioimat ja maailman yleisimmät seuratanssit. Opetusohjelmassa on viisi vakiotanssia (Standard Dances): hidas valssi, tango, quickstep, Wienin valssi ja blues (Slow Rhythm Blues), neljä latinalaista tanssia: rumba, samba, cha-cha-cha ja paso doble sekä yksi American Swing, jive. Kun oppilas hallitsee näihin tansseihin tarvittavat askelryhmät, voi hän suorittaa tanssikokeen ja saa siitä Kansainväliseen Tanssiraatiin kuuluvalta tanssinopettajajärjestöltä, johon hänen tanssikoulunsa kuulu, erityisen todistuksen taidostaan "kehittyneenä tanssipartnerina" sekä lisäksi ICBD:n rintamerkin, johon on kuvattuna tanssipari ja maapallo. Tämä merkki on näkyvä todiste oikeasta tanssitaidosta ja samalla eräänlainen tanssijan passi kansainväliseen tanssimaailmaan.

Nykyään kulttuurien moninaisuutta pidetään rikkautena, mutta 1960-luvulla aatteet olivat toiset. Jos tanssitapoja lähdetään arvostelemaan, huomio kiintyy ICDB:n ohjelmassa erityisesti tangoon, joka perustuu argentiinalaiseen tangoon mutta ei ole sitä.

Tanssilajit

Kuten jo aikaisemmin todettiin, tanssitavat ovat jo menneinä aikoina kulkeutuneet nopeasti maasta toiseen, vaikka matkustaminen oli paljon nykyistä vaivattomampaa. Toisaalta tanssit muuntuivat paikallisesti, ja uusiakin tansseja keksittiin. Suomalaiseen lavatanssiin sisältyy globaalisesti tunnettuja tanssilajeja (foksi, valssi, bugg, cha cha cha) mutta myös kansallisia muunnelmia.

Valssi

Valssi on nykyisistä seuratansseista vanhin. Sen jälkiä voidaan seurata ainakin 1500-luvulle asti, joidenkin tutkijoiden mielestä jopa 1200-luvulle. Valssin ikä riippuu osittain siitä, mihin vedetään raja nykyisen valssin ja sen edeltäjien välille. 1700-luvulla tanssi joka tapauksessa levisi eurooppalaisen yläluokan keskuuteen suunnilleen nykyisessä muodossaan, ja porvaristo omaksui sen innolla heti Ranskan vallankumouksen jälkeen. Franz Lanner ja Johann Strauss antoivat sävellyksillään valtavan panoksen valssin suosiolle ja vaikuttivat myös sen luonteeseen nostamalla nopearytmisen version valssin standardimuodoksi.

Vanhin tunnettu tieto Suomesta on 14-vuotiaan Jacobina Charlotte Munsterhjelmin päiväkirjasta. Vuonna 1800 hän kertoo tanssineensa joitakin valsseja.

Masurkka

Masurkka on alkuperältään puolalainen kanantanssi, joka syntyi Masuriassa 1600-luvulla. Levitessään ylhäisön keskuudessa Eurooppaan se kehittyi monimutkaiseksi kuviotanssiksi. 1800-luvulla se muuttui paritanssiksi. Tanssin ensimmäinen versio, purpurimasurkka, saapui Suomeen jo 1800-luvun alussa. Nykyinen polkkamasurkaksi kutsuttu versio kehittyi 1800-luvun puolessavälissä.

Polkka

Polkka on peräisin itäisestä Böömistä nykyisen Tshekin alueelta. Böömiläiset historioitsijat arvelevat, että tanssin keksi talonpoikaistyttö Anna Slezak Labska Tynicessä eräänä sunnuntaipäivänä vuonna 1834. Tanssi sovitettiin kansanlauluun "Strycek Nimra Koupil Simla" (Nimra-setä toi valkoisen hevosen). Anna käytti askelikosta nimeä madera. Kertomuksen todenperäisyydestä ei ole varmuutta.

Vuonna 1835 tanssi esiteltiin prahalaisessa tanssisalissa nimellä pulka, joka tarkoittaa lyhyttä askelta. Vuonna 1840 prahalainen tanssinopettaja Raab tanssi polkkaa Od�on-teatterissa Pariisissa. Menestys oli valtaisa. Seuraavan kymmenen vuoden aikana tanssi levisi ympäri Euroopan ja myös Amerikan mantereelle.

Suomeen polkkaa tuli tiettävästi ensiksi ruotsinkieliselle alueelle vuonna 1843. Helsinkiin sen kerrotaan saapuneen kesällä 1844. Aluksi vain muuutama uskalias pari yritteli sitä Helsingin Kaivohuoneella, mutta puoli vuotta myöhemmin kaikki kynnelle kykenevät olivat sen valloissa. Tanssi levisi nopeasti myös kansan keskuuteen ja saavutti maaseudulla suuren suosion.

Mikään muu kansa ei ole tanssinut polkkaa niin paljon kuin suomalaiset. Kansa on aikoinaan kokeillut lukuisia variaatioita, joten voidaan sanoa, että nykyinen suomalainen polkka on pitkän kehittelyn ja testauksen tulos ja polkan hienostunein muoto. Suomalainen polkka on nopeampaa kuin alkuperäinen keskieurooppalainen polkka, ja nopeampi rytmi vaatii erilaisen askelikon. Suomen ulkopuolella askelikko tunnetaan myös osassa Viroa ja kuuleman mukaan se on tavattu paikallisesti Latviassa, eräässä Norjan eristyneessä vuonossa ja Uralilla.

Jenkka

Jenkan kantamuoto on sottiisi, joka saapui meille tiettävästi 1800-luvun lopulla. Sottiisin nimi, alkukielellä schottische, viittaa Skotlantiin, mutta tanssi ei ole kotoisin sieltä vaan Saksasta. Schottische oli suunnilleen sama tanssi kuin rheinländer, ja se oli alun perin polkan hidas muoto, myös baijerilaiseksi polkaksi sanottu. Tanssin saksalaiseen alkuperään viittaavat myös jenkan rinnakkaisnimet saksanpolkka ja tyyskä. Osa lähteistä yhdistää sottiisin myös �cossaise-nimiseen kontratanssiin [8, 13 s. 23]; sana "schottis" selitetään sanan "�cossaise" muunnelmaksi.

Suomalaisen sottiisin askelikko on muuten samanlainen kuin jenkan, mutta siitä puuttuvat hypyt. Sottiisi muuttui hyppyjenkaksi vuoden 1900-paikkeilla, ja nimi vaihtui samoihin aikoihin. Sanan "jenkka" alkuperää ei tiedetä. Myöhemmin jenkasta on syntynyt paikallisia muunnelmia.

Humppa

Humpasta on kolme keskenään varsin erilaista perusmuunnelmaa: vaihtoaskelhumppa, kävelyhumppa ja nilkku. Nimen "humppa" keksi Antero Alpola 1950-luvulla radio-ohjelmaan Kankkulan kaivolla; Alpolan kerrotaan poimineen sanan Saksan Oktoberfestistä, jossa paikalliset kuvailivat orkesterin soittoa sanoilla "humpa-humpa-tättärää". Tanssi oli kuitenkin olemassa jo paljon aikaisemmin eri nimillä, mm. "jatsi", "pisto" ja "foksi". Vaihtoaskelhumppa palautuu todennäköisesti two-stepiin ja kävelyhumppa one-stepiin. Edellinen saapui Suomeen vuonna 1910 ja jälkimmäinen vuonna 1913.

Sitkeästi elävän virheellisen legendan mukaan vaihtoaskelhumpan olisi keksinyt tanssinopettaja Veikko Niemelä vuonna 1959 soveltamalla samban askeleita suomalaiseen humppamusiikkiin. Niemelä itsekin uskoi näin [8]. On tietenkin mahdollista, että jotkut näkivät silloin tämän tanssitavan ensimmäistä kertaa, mutta se ei missään tapauksessa ollut Suomessa uusi.

Nykyään kävelyhumppa ja vaihtoaskelhumppaa ovat eriytyneet, mutta aikaisemmin on tanssittu myös niiden sekoitusta, joissa on otettu vuorotellen vaihtoaskelia ja kävelyaskelia. Muunnelmien keskinäinen suosio on vaihdellut eri aikoina ja eri alueilla. Kävelyhumppa oli sotien jälkeen vallitseva 1950-luvun loppuun asti, mutta sen jälkeen vaihtoaskelhumppa syrjäytti sen suuressa osassa maata pitkäksi aikaa. 1900-luvun lopulla kävelyhumppa alkoi uudelleen vallata alaa Etelä-Suomessa ja on noussut siellä vallitsevaksi tyyliksi. Pohjoisessa kävelyhumpan suosio on koko ajan ollut vakaampaa. Nilkku on pohjoinen tyyli, Etelä- ja Keski-Suomessa se on harvinainen.

Tango

Tangon alkuvaiheita ei kunnolla tunneta, mutta sen katsotaan kehittyneen Buenos Airesissa joskus 1800-luvun loppupuolella. Sen juuria on etsitty useista eri tansseista, useimmin mainitaan milonga ja habanera. Tango oli aluksi halveksittu slummien tanssi, mutta 1900-luvun vaihteessa se levisi myös ylempiin yhteiskuntakerroksiin ja heidän mukanaan ulkomaille.

Argentiinalainen tango perustuu osittain erityyppisiin liike-elementteihin kuin tyypilliset eurooppalaiset tanssit. Tango kulkeutui Eurooppaan 1910-luvulla. Sen erilaisuus herätti kiinnostusta, ja se levisi nopeasti. Osa tanssinopettajista ei kuitenkaan joko ymmärtänyt tanssin ominaisluonnetta tai ei halunnut säilyttää sitä. Seuraavien vuosikymmenien aikana tango sekoittui vallitsevien tanssilajien kuten one stepin kanssa. Tuloksena oli tanssi, josta oli lähes kokonaan kadonnut tangon alkuperäinen olemus. Sen ulkoisissa maneereissa voi nähdä hiukan argentiinalaisen tangon jäljittelyä, mutta liikekieleltään se on selvästi eurooppalainen, oikeastaan lähempänä esimerkiksi foxtrotia kuin alkuperäistä tangoa. Argentiinalaisen tangon oppikirjojen vakioaloitus onkin "Unohda kaikki mitä olet oppinut kansainvälisestä tangosta."

Nykyään eurooppalainen tango tunnetaan parhaiten yhtenä kymmenestä vakioidusta kansainvälisestä kilpatanssista. Se on mukana myös ICBD:n (International Council of Ballroom Dancing) vuonna 1962 määrittelemässä kansainvälisessä tanssiohjelmassa, jonka oli määrä yhdenmukaistaa tanssinopetus ympäri maailman.

Tangomusiikista kehittyi Suomessa omaperäinen versio, jota on osuvasti luonnehdittu yhdistelmäksi alkuperäistä tangoa, slaavilaista melankoliaa ja saksalaista marssimusiikkia. Kun tanssi oli melko hidasta, askeleet yksinkertaiset ja jumputtava rytmi oli epävarmallekin tanssijalle selkeä, tangosta tuli ihanteellinen tanssi aloittelijoille. Tangon suosion oli suurimmillaan niinä aikoina ja niillä alueilla, jolla yleisön keskimääräinen tanssirutiini oli vähäisin.

1980-luvulla tangon ympärille kehittyi volyymiltaan huomattava liiketoiminta. Lähtökohtana oli suomalaisten omaperäinen tangomusiikki, mutta tanssi kytkeytyi siihen erottamattomasti musiikin keskeisenä käyttötapana. Se, että tango todellisuudessa tanssittiin foksina, oli markkinoinnin kannalta vähemmän hohdokasta, joten mainoksissa suomalainen tango esiteltiin myös tanssilajiksi. Kukaan ei tiennyt, mitä se tarkasti ottaen tarkoitti, mutta harva rohkeni myöntää tietämättömyyttään, joten mainos meni täydestä.

Eroa foksin ja tangon välille ruvettiin tavoittelemaan myös käytännössä, mutta kun sitä ei mistään lähteistä löytynyt, eri tahoilla syntyi keskenään varsin erilaisia tarjokkaita suomalaiseksi tangoksi. Erikoistuneimmat muodot ovat etääntyneet niin paljon alkuperäisestä foksista, että niitä voitaisiin pitää itsenäisinä tansseina, vaikka niiden ja foksin välillä onkin käytännössä jatkumo välimuotoja. Vaikka osa muunnoksista vähitellen karsiutunee, suomalainen tango on ainakin tällä hetkellä pikemminkin melko heterogeeninen kokoelma erilaisia yksilöllisiä tanssitapoja kuin selkeästi määriteltävä yhtenäinen tanssilaji.

Suomalainen tango tanssina on siis melko uusi ilmiö ja oikeastaan vasta kehittymässä. Jos halutaan olla tarkkoja, kysymys ei edelleenkään ole puhtaasta tangosta sillä samoja variaatioita sovelletaan myös mm. hitaaseen foksiin, rumbaan ja triolimusiikkiin.

Valitettavasti tango on samalla menettänyt roolinsa tanssilavojen helppona sisäänheittotanssina. Nykyään moni mieltää tangon vaikeaksi tanssiksi.

Rumba

Rumba on peräisin Kuubasta, mutta siellä se ei ole minkään tietyn tanssin nimi vaan merkitykseltään häilyvä yleisnimitys varsin hajanaiselle tanssien joukolle, vähän samaan tapaan kuin Suomessa sana "tanhu" [7].

Yamb� on paritanssi, joka tanssitaan afrikkalaisen perinteen mukaisesti koskettamatta paria enempää kuin satunnaisesti. Liikkeet ovat pehmeitä ja viipyileviä, tanssissa on eleganssia. Perusaskel on yksinkertaista painonsiirtoa jalalta toiselle. Vartalo liikkuu aaltomaisesti ja lantio keinuu. Naisen tanssissa tärkeä osa ovat hameen helman liikkeet.

Guaguanc�n perusaskel ja osa kuvioista ovat samoja kuin yamb�ssa, mutta tempo on kiihkeämpi ja vartalon liike irtonaisempaa. Guaguanc� tanssitaan paria koskettamatta, mutta liikkeiden seksuaalinen vihjaavuus ei jää epäselväksi. Guaguanc� muistuttaa afrikkalaista yuka-tanssia, jossa pari matkii kukon ja kanan kosiskeluliikkeitä.

Mimeettinen rumba on esittävää pantomiimia, tanssiteatteria. Perinteeseen kuuluu useita vakiintuneita, aina saman kaavan mukaan tanssittuja kuvaelmia. Rytmiikka on samankaltaista jommankumman edellisen kanssa.

Rumba columbia on soolotanssi. Useimmiten sitä tanssivat miehet. Tanssiin kuuluu akrobatiaa ja siihen verrattavia temppuja, kuten hatun poimiminen maasta käsinseisontakuperkeikan avulla, kaatuminen suorin vartaloin päinmakuulle ja nenäliinan noukkiminen suuhun kannattamalla vartaloa käsien varassa. Yksi muunnos on hurja tanssi kahden veitsen kanssa. Menneisyydessä columbiaa kerrotaan tanssitun myös paritanssina.

Eri lähteissä on erilaista tietoa siitä, luetaanko myös son ja sen muunnelmat rumbaksi. Ilmeisesti ainakin jossain päin Kuubaa niin on tehty, koska juuri soniin ja danz�niin pohjautuva tanssi on ulkomailla tullut tunnetuksi rumbana.

Lew Quinn ja Joan Sawyer toivat vuonna 1913 Yhdysvaltoihin soniin pohjautuvan tanssin, jota tanssittiin neliössä askelajoituksella 1-tauko-3-4. Nimi "rumba" on peräisin tältä ajalta. Tämä versio on levinnyt myös Yhdysvaltain ulkopuolelle neliörumban nimellä. On olemassa myös toinen amerikkalainen rumba. Kun Arthur Murrayn tanssikouluketju opetti neliörumbaa, kilpaileva Fred Astairen omistama ketju keksi 1950-luvulla guarachaan perustuvan "uuden rumban", jonka ajoitus on 1-2-3-tauko.

Lontoolainen tanssinopettajapari Pierre Margolie ja Doris Lavelle vieraili Kuubassa vuonna 1947 ja näki paikallisten tanssivan sonin tyyppistä tanssia, jonka askelkuvio oli suunnikas ja jonka ajoitus oli tauko-2-3-4. Margolie ja Lavelle ihastuivat tanssiin ja toivat sen Eurooppaan nimellä "Cuban rumba". Vuosia kestäneen kädenväännön jälkeen tämä vakioitiin kansainväliseksi rumbaksi vuonna 1955.

Nykyään "rumba" tarkoittaa suurimmassa osassa maailmaa juuri tätä tanssia. Usein sitä sanotaan myös kuubalaiseksi rumbaksi erotukseksi amerikkalaisesta neliörumbasta. Nimitys tekee kunniaa tanssin kansanomaiselle alkuperälle mutta on edelläkerrotuista syistä myös omiaan aiheuttamaan sekaannusta. "Kansainvälinen rumba" ja Yhdysvalloissa yleisesti käytetty nimi "eurooppalainen rumba" ovat vähemmän alttiita väärinkäsityksille ja luonnehtivat omalla tavallaan tanssia, vaikkakin epätäydellisesti.

Cha cha cha

Cha cha cha on alkuperältään kuubalainen populaaritanssi, läheistä sukua rumballe. Musiikin kehitti säveltäjä Enrique Jorr�n danz�n-mambon pohjalta. Tanssin alkuperäinen nimi oli cha-cha-ch�, paino viimeisellä tavulla. Jorr�n keksi nimen kuunnellessaan tanssijoiden jaloista lähtevää ääntä.

Lindy hop

Lindy hop on nykyisten swing-tanssien kantamuoto. Dance History Archiven mukaan swing-tanssien tunnettu historia alkaa vuodesta 1913. 1920-luvulla breakawayna tunnettu swing-tanssi sekoittui lyhytikäiseksi jäänen muotitanssin charlestonin kanssa, ja tuloksena oli uusi tanssi, jolla ei vielä ollut nimeä. Vuonna 1927 sanomalehden reportteri näki harlemilaisen "Shorty" George Snowdenin tanssivan sitä tanssimaratonissa, jonka George voitti. Reportteri tiedusteli, mikä tanssi oli kysymyksessä. George vastasi hetken mielijohteesta: "the Lindy Hop... We flying just like Lindy did!", viitaten Charles Lindberghiin, joka oli samana vuonna ensimmäisenä lentänyt Atlantin yli.

Tanssikilpailut, esitykset ja tanssinopettajien keskinäinen kilpailu muokkasivat lindyä vähitellen yhä näyttävämmäksi. 1930-luvulla mukaan tulivat myös akrobatiakuviot. Seuraavina vuosikymmeninä tanssi tunnettiin paremmin nimellä jitterbug. Tanssin suosio säilyi vuoteen 1959, jolloin se romahti twistin noustessa uudeksi muotitanssiksi.

Jive

Jive syntyi Britanniassa toisen maailmansodan aikana amerikkalaisten sotilaiden tuomien swing-tanssien (jitterbug, east coast swing) muokkautuessa eurooppalaiseen asuun. Tanssin nimi tulee amerikkalaisesta slangisanasta, joka tarkoittaa "puhua palturia".

Lähteitä

[1]: Collan Anni: Kansantanhujen levinneisyys Suomessa. Kotiseutu 1941, 184--195. Artikkelissa on laskettu mm. tunnettujen kansantanssien lukumääriä kunnittain vuonna 1934 tehdyn kyselyn perusteella. Enimmillään yhdestä kunnasta löydettiin 103 tanssia.
[2]: Dance History Archives. Laajin verkota löytyvä kansainvälinen tanssihistoriaa käsittelevä sivusto.
[3]: Hirvonen Marianne: Lavatanssit Raisiossa 1950-luvun alusta nykypäivään. Pro gradu, kansatiede, maaliskuu 2001, 75 s. Sisältää Huvilinnun ja sen edeltäjälavojen historiaa.
[4]: Kettunen Lauri: Ovatko suomalaiset entisaikoinakin "tanssineet"? Virittäjä 13:2 (1909), s. 69. Artikkelissa kysytään, mitä sanaa suomalaiset käyttivät tanssista ennen nykyisen germaanisen lainasanan tuloa. Lönnrotin sanakirja tuntee sanat tanhu ja tanhuta. Wärmlannin ja Norjan metsäsuomalaisten sanastosta ei tunneta verbiä "tanssia", mutta kylläkin tanhata.
[5]: Jalkanen Pekka & Kurkela Vesa: Suomen Musiikin Historia, Populaarimusiikki. WS Bookwell Oy, Porvoo 2003, ISBN 951-0-27706-1. Sisältää muun ohella katkelmia suomalaisen tanssimusiikin kehityksestä.
[6]: Jokinen Matti: Tanssipaikkaopas. 1993, 1995, 1997, 2001, viimeisimmän ISBN 951-97210-2-9.
[7]: Kuusisto Sanna & Vuorimies Risto: Baila, baila. Kuubalaisen tanssin käsikirja. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1991. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja nro 13. ISBN 951-37-0359-2. Monipuolinen mutta rakenteeltaan hajanainen katsaus kuubalaiseen populaari- ja ammattitanssiin. Paikoitellen kirjasta jää kuva, että kirjoittajat ovat perehtyneet asioihin enemmän tarinankertojan kuin tutkijan otteella. Toisaalta kirja on juuri sellainen, mitä voi odottaa Teatterikorkeakoulun julkaisusarjan teokselta numero 13.
[8]: Niemelä Veikko: Paritanssin pyörteitä vuodesta 1650 vuoteen 1995. Hyvä katsaus kilpatanssin historiaan Suomessa. Valottaa myös yläluokan seuratanssia, jota muissa lähteissä on käsitelty vähän.
[9]: Nieminen Aila: Tanssilava, järvi ja hanuri. Lavatanssit Suomessa vuosisadan vaihteesta 1960-luvun loppuun asti. Pro gradu, Jyväskylän yliopiston etnologian laitos, 1993. Paras julkaistu tutkielma suomalaisesta lavatanssikulttuurista otsikossa mainitulta ajanjaksolta.
[10]: Pesola Sakari: Tanssikiellosta lavatansseihin, teoksessa Rillumarei ja valistus (toim. Matti Peltonen), s. 105--126. Historiallinen arkisto 108, Suomen historiallinen seura, Helsinki 1996. Hyvä yhteenveto kansan ja hallitsevan eliitin ristiriidoista tanssikysymyksessä.
[11]: Yli-Jokipii Pentti: Paikallisyhteisöjen muutos Suomessa kesäisten tanssilavojen kuvastamana. Sisältää mm. lehti-ilmoitusten perusteella tehdyn kartoituksen kesätanssipaikkojen määristä Lounais-Suomessa kymmenen vuoden välein ajanjaksolla 1945--1995.
[12]: Talve Ilmari: Suomalainen kansankulttuuri, Mikkeli 1980.
[13]: Tanhuvakka. Suomalaisen kansantanssin ystävät 1977. ISBN 951-0-07900-6.
[14]: Yli-Jokipii Pentti: The Cultural Geography of the Summer Dance Pavillions of Ostrobothnia, Finland. Journal of Cultural Geography 18 (1999), 109--132. Sisältää lehti-ilmoitusten perusteella tehdyn kartoituksen kesätanssipaikkojen määristä Pohjanmaalla kymmenen vuoden välein ajanjaksolla 1945--1995.
[15]: Kahila Heikki ja Pia: Kun Suomi sanoi Saanko luvan, Gummerus Kustannus Oy, Jyväskylä 2006, ISBN 951-20-6767-6.
[16]: Hakulinen Kerkko & Yli-Jokipii Pentti: Tanssilavakirja. AtlasArt 2007, ISBN 978-952-5671-07-0.