Tanssivan partiopojan dementian vaiheet - korutonta kertomaa [Tanssijat] (Leppee Kännilakki 2005-03-21 11:53)
Isot pojat ovat joskus jutelleet, kuinka heillä on vaikeuksia muistaa tai tunnistaa kaikki naisia, joihin ovat…..hmm…. tutustuneet.
Tanssivan partiopojan ongelmat ovat hieman erilaisia, mutta dementia se tekee temppujaan myös meidän päissämme.
Nuorempana saattoi olla vielä ylpeä siitä, kuinka hyvin muistaa kasvot ja tanssipaikat, joissa on tavattu. Joskus on muistanut poikkeuksellisen mieleen jääneistä tansseista jopa kappaleenkin, jota on tietyn daamin kanssa lattialla pyörähdelty.
Ensimmäinen merkki varhaissetämäisyyden lähestymisestä on se, että ei osaa enää yhdistää mihinkään kaikkia sellaisia pareja, jotka selvästikin tunnistavat asiaa miettivän Uuno Unohtajan.
Seuraava, mielen rauhaa jo paljon enemmän hämmentävä, vaihe on unohtaa missä on tavannut itseään huomattavasti nuorempia ja ulkoiselta olemukseltaan erittäin viehättäviä tanssineitosia. Allekirjoittaneella viimeisen talven aikana kävi noin mm. A-luokan vaaleaverikön kanssa. Isoille pojille tuollaista ei koskaan tapahtuisi. Tästä kuitenkin voi vielä tuntea jonkinlaista ylpeyttäkin: minullepa on selvästi tanssi se pääasia, tanssikokemuksia en koskaan unohtaisi. Nämä nuoret ja unohtuneet viehkoveriköt eivät ilmeisestikään ole tarjonneet tanssilattialla niin mieleen jäävää kokemusta. Silti unohtaja huomaa kuitenkin pohtivansa hieman hämmentyneenä sitä, että miksi pari kuitenkin muistaa kompuroivan varhaissedän. Posketkin punehtuvat kiirellä miettiessä, että mitähän on tullut edellisen kerran tavatessa hölmöiltyä. Ehkä on hyväkin, että asiaa ei muista.
Seuraava varhaissetämäisyyden vaihe on, että muistaa ne hienot tanssikokemukset, mutta eipä enää tunnistakaan mihin kasvoihin ne liittyivät. Se on erittäin hämmentävää, mutta sitäkin saattaa jollakin tapaa puolustella. Eihän kauniissa kesäillassa tanssijan kasvoja niin paljoa katsella: helpommin muistaa, miten notkeasti parin selkä liikkui, miltä kesäisen kirjava mekko tuntui käden alla, miten hikinen parin poski oli, minkälainen tuoksu hänestä jäi paidan olkapäälle, kuinka kevyt tai pehmeä hänen askeleensa oli, liikkuiko tyttö urheilijan jäntevyydellä vaiko tunteellisen taiteellisesti ja kaikkea muuta sellaista. Kauniit ja (erittäin) hikiset kasvot saattavat jäädä jonkinlaisena kuvana mieleen, samoin kuin tanssin ja kuuman kesäillan sotkema kampaus. Taustalla mielessä voi vielä soida komean miesäänen tulkitsema operettivalssi tai Hopeinen kuu. Mitenpäs putkiaivoinen varhaissetä osaisi talvella yhdistää oikeita palasia, kun miesääni on vaihtunut pirteään naisen tunnelmointiin, kesän kirjava kolttu on korvautunut tummalla talvikauden tyylikkyydellä, kampausta on hieman sävytetty ja kauniina pysyneillä kasvoillakaan ei ole hikihelmiä. Höh. Eihän miehiltä nyt kaikkea voi vaatia…. tai siis kyllä kait…
Näissäkin tapauksissa ovat ne hieman mieltä hämmentävät ja sitten todella nolot tapaukset. Niitä esiintyy aivan sen mukaan, kuinka pitkälle varhaissetämäisyys on iskenyt. Todella noloa on, jos esimerkiksi pystyy tunnistamaan yhden edellisen kesäkauden mieleen jääneimmän tanssikokemuksen tuottajan vasta, kun viehättävä neito vääntää rautalangasta vinkkiä.
Allekirjoittaneen osalla suurin lohtu näissä tapauksissa on se, että tietää olevansa se kärsivämpi ja nolompi osapuoli. Pareilla saattaa olla hieman vino ja ihmettelevä hymy huulillaan, mutta eivät he varmasti asiaa pysähdy kovin pitkäksi aikaa miettimään.
Silti, ei se sitä estä, että on hetkiä jolloin Leppee tuntee itsensä äärimmäisen noloksi ja haluaa pahoitella – ihan oikeasti ja vilpittömästi.
*Pyörittelee hiihtopipoaan käsissään vielä tovin, vetää sen sitten syvälle korvilleen ja jatkaa talvilomaansa aivan suuren metsän sydämessä*