Taapertajarouvan paluu (fiktiota) [Tanssijat] (Elisa 2004-04-18 11:36)
Tämän tarinan henkilöt ja tapahtumat ovat keksittyjä, ja kaikki mahdolliset samankaltaisuudet todellisten ihmisten tai nimimerkkien kanssa joko palstalla tai oikeassa elämässä ovat silkkaa sattumaa.
Oltiin käännetty kalenterin lehtiä niin moneen kertaan, että oli vuosi 2044. Humppis makasi vanhainkodin kroonikko-osastolla henkitoreissaan, lähes liikuntakyvyttömänä, ja odotti kuolemaa. Tai edes hoitajaa, joka olisi vienyt vessaan. Poninhännästä oli jäljellä enää kaksi harmaata haiventa, ja ponnarin kuminauha lojui toimettomana yöpöydällä.
Viimein hoitaja tulikin kierrolle ja vilkaisi myös Humppista.
- Pitäisi päästä vessaan, Humppis anoi.
- Onhan teillä vaippa, hoitaja tokaisi. - Minä en nyt ehdi, olen yksin vastuussa koko osastosta.
- Se vaippa on märkä, Humppis ilmoitti.
- Nyt jo märkä! hoitaja ihmetteli. - Minähän vaihdoin sen vasta viisi tuntia sitten. Joisitte vähemmän, vanha ihminen!
- Kuules tyttö, minä olen tottunut juomaan paljon, Humppis tulistui. - Kun vetää ensin kolmen tunnin boogie woogie -treenin ja sen jälkeen viiden tunnin tanssi-illan, niin jano siinä tulee, jumankauta.
- Ajat on toiset nyt, hoitaja ilmoitti. - Te ette enää vedä puukivuukia ettekä muutakaan humppaa vai mitä kaikkia hassuja tansseja teillä silloin ennen vanhaan olikaan. Nyt te makaatte siinä sängyssä, ja siihen ei tarvita litrakaupalla vettä, urheilujuomasta puhumattakaan. Mutta jos minä nyt tämän kerran käytän teitä vessassa ja vaihdan vaipan, niin lupaatteko olla juomatta enää tänä yönä?
Humppis lupasi, pääsi vessaan ja sai kuivaa ylleen. Sitten hän päätti yrittää nukahtaa, jotta unohtaisi elämänsä kurjuuden.
Hoitaja säpsähti nähdessään ovella oudon hahmon: harmaatukkaisen, teräväkatseisen naisen. Nainen liikahti esiin ja sanoi:
- Kuinka te puhuitte tuolle vanhalle miehelle? Se kuulosti minun korviini hyvin epäkunnioittavalta.
- Tässä jouda jokaista sanaansa harkitsemaan, hoitaja tuhahti. - Yksin vastuussa koko osastosta, siinä ei kuulkaa ehdi äänensävyjä pohtimaan.
- Tästä lähtien pohditte, nainen vastasi tyynesti. - Minä olen tämän paikan uusi johtaja, ja täällä suoritetaan nyt muutamia muutoksia. Kukaan hoitaja ei ole enää koskaan yksin vastuussa osastosta yötä, vanhukset saatetaan vessaan silloin kun he sitä tarvitsevat, ja vaipat vaihdetaan aina tarpeen tullen.
- Jaahah... hoitaja mutisi. - Mikäs siinä, minä olen vain noudattanut ohjeita. Minä teen kyllä niin kuin käsketään.
- Menkäähän nyt töihinne, rouva sanoi lempeämmin. - Minä jään tämän vanhuksen viereen, siltä varalta, että hän vielä tänä yönä herää ja hänellä on ahdistunut olo.
Humppis näki unta, että enkeli istui hänen viereensä ja silitti niitä kahta harmaata haiventa, jotka hänellä vielä oli päässään. Hän kääntyi unissaan ja avasi silmänsä. Enkeli ei kadonnut. Humppis päätteli kuolleensa ja joutuneensa jostain ihmeellisestä syystä taivaaseen.
- Oletko sinä enkeli? hän kysyi uneliaasti.
- En, minä olen tämän paikan uusi johtaja, enkelirouva vastasi. - Teille kaikille koittaa nyt paremmat ajat.
Humppis katseli naista tovin, ja hänestä tämä vaikutti jotenkin tutulta. Humppis kaiveli aivolokeroitaan ja tajusi viimein, että tässä oli taapertajarouva, jonka hän oli tavannut Alex Parkissa, ja jonka kuvailusta lähes koko tanssi.net oli häntä aiheettomasti moittinut. Vai oliko moite sittenkään ollut aiheetonta?
- Sinä näytät tutulta, Humppis sanoi. - Minä olen tainnut onnistua loukkaamaan sinua joskus.
- Ei se mitään, rouva vastasi. - Tunnistin sinut kyllä heti.
- Sanopa, Humppis yritti nousta toisen kätensä varaan, mutta käsi oli liian heikko kannattelemaan niitä vähiäkään kiloja, jotka humppavaarista enää olivat jäljellä. Huokaisten hän luopui yrityksestä ja tyytyi makaamaan selällään. - Sanopa, miksi sinä silloin Alex Parkissa tulit minun pöytääni, vaikka paikka oli tyhjä, ja vapaita pöytiä kymmenittäin.
- Tjaah, kai minä olin vähän ihastunut sinuun, rouva vastasi.
- Ihastunut? Sinä?
- Niin, Kaikkihan me olimme.
- Te? Ketkä te?
- Naiset. Kaikki naiset.
Humppis oli tyrmistyneen näköinen.
- Et kai sinä tarkoita, että... hän sai viimein sanottua.
- Tarkoitan. Tiedän kyllä, että sinä et uskonut sitä, mutta kaikki naiset olivat ihastuneet sinuun.
- Oliko... Humppis epäröi hiukan mutta kuiskasi sitten nimen.
- Kyllä. Rouva nyökkäsi varmistukseksi. - Kyllä, hänkin oli ihastunut sinuun.
- Entä... Humppis kuiskasi jälleen nimen.
- Hänhän oli aivan hulluna sinuun, rouva nauroi.
- Entä... Humppis näytti siltä, että tätä nimeä hän ei uskaltaisi kuiskatakaan, mutta teki sen silti.
- No jaa, rouva epäröi vähän. - Naimisissa olevat joutuivat tietysti olemaan hieman varovaisempia. Eivät he näyttäneet tunteitaan julkisesti. Mutta kyllä, jos minä mistään mitään ymmärrän, hänkin oli ihastunut sinuun.
Humppis makasi pitkän tovin ja mietti. Hän mietti pitkiä yksinäisiä vuosia, jotka oli viettänyt. Iltoja, jolloin oli mennyt yksin nukkumaan, aamuja, jolloin oli herännyt yksin. Ja koko ajan joku olisi ollut käden ulottuvilla, joku, joka olisi ollut valmis jakamaan elämän hänen kanssaan.
- Oli kuitenkin hyvä, etten jäänyt teidän tanssitaitureiden pöytään silloin Alex Parkissa, rouva ehätti selittämään. - Sinä iltana nimittäin tapasin tulevan mieheni, Armaan. Armas oli siellä toisella puolella salia, tavallisten ihmisten pöydässä. Ei hän olisi osannut minua huipputanssijoiden pöydästä hakea tanssimaan. Armaalla ja minulla oli heti paljon yhteistä, sillä olemme molemmat sosiaalialalla, ja olemme ottaneet elämäntehtäväksemme saattaa Suomen vanhustenhoidon inhimilliselle tasolle. Olemme käyneet läpi kaikki Suomen vanhainkodit, tämä on viimeinen. Harmi, että sinä jouduit odottamaan näin kauan, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä.
Humppis mutisi jotain, mistä ei saanut selvää.
- Ensin panemme tässä paikassa perusjutut kuntoon, rouva johtaja sanoi, - ja sitten alamme pohtia, miten asukkaiden hyvinvointia ja viihtyvyyttä parannettaisiin. Miksi sinä esimerkiksi et osallistu jumppaan?
Humppis tuhahti.
- Se voi kuulostaa turhalta, johtaja jatkoi häiriintymättä, - mutta lueskelin tuossa läpi paperisi, eikä sinulla ole mitään elimellistä sairautta. Olet vain maannut liian pitkään sängyn pohjalla ilman virikkeitä. Ei ole mitään estettä sille, että vielä tanssisit. Kuntoutusta se tietysti vaatii, mutta kovalla työllähän sinä silloin aikoinasikin opettelit tanssitaidon.
Humppikselta pääsi ääni, joka muistutti erehdyttävästi nyyhkäisyä, mutta hän tukahdutti sen ja heitti johtajarouvaan niin julman katseen kuin pystyi.
- Minulla on toinenkin idea, johtajarouva jatkoi häiriintymättä. - Aikaisempia tanssi.nettiläisiä on vanhainkodeissa ympäri Suomea. Voitaisiin kysellä, kuinka moni olisi valmis vaihtamaan asuinpaikkaa, jos perustettaisiin teille aivan oma koti.
Humppiksen silmissä välähti mielenkiinto, mutta hän puri huultaan ja pysyi vaiti.
- Ajattele, tapaisit taas tuttuja, rouva houkutteli. - Elisan, Irrin, Julian...
- Ne vanhat ämm... Humppis puuskahti, mutta korjasi nopeasti: - Ne... leidit siis. Juu, ihan kiva.
- On siellä nuorempiakin, rouva valisti. - Sinun aktiiviaikojesi tanssi.nettiläisistä nuorimmat ovat nyt hädin tuskin seitsemänkymmenen. Pirteitä tyttöjä vielä, tanssijalka vipattaa kummasti.
Humppiksen ilme oli tutkimaton.
- Aivan ensimmäiseksi sinun kannattaa nyt kuitenkin kirjoittaa tanssi.nettiin, johtaja jatkoi. - Siellähän rohkaistaan aloittelijoita, ja melkein aloittelija sinä taidat nyt olla, parinkymmenen vuoden tauon jälkeen.
Humppis käänsi selkänsä rouvalle ja teeskenteli nukkuvaa. Johtajarouva taputti häntä selkään ja sanoi:
- Minä käsken tuoda sinulle tietokoneen. Pääset taas elämän syrjästä kiinni.
Näiden sanojen jälkeen johtaja odotti hetken, mutta kun vanhalta mieheltä ei kuulunut vastausta, hän silitti tämän selkää uudelleen ja poistui huoneesta. Hetken päästä sisään tuli hoitaja mukanaan kannettava tietokone, mutta koska Humppis vaikutti nukkuvan, hän asetti koneen tämän yöpöydälle.
Maattuaan melkein tunnin kasvot seinään päin Humppis kääntyi ja vilkaisi epäluuloisesti pöydällä kököttävää lapparia. Ihan käytettävältä se vaikutti, siihen oli jopa avattu Tanssipalvelimen sivu valmiiksi. Mies käänsi pöydän sänkynsä eteensä.
Humppis asetti vapisevat sormensa näppäimille ja painoi hetkeksi päänsä. Nuo kaksi jäljellä olevaa harmaata haiventa tuntuivat tutajavan ponnistuksen aiheuttamasta rasituksesta. Jonkin aikaa vaikutti siltä, että vanha mies jättäisi yrityksen sikseen. Mutta hetken kuluttua Humppis suoristautui niin suoraan kuin nyt koukkuselältään pystyi ja ryhtyi päättäväisesti toimeen. Hän rekisteröityi palstalle uudelleen ja loi itselleen toisen nimimerkin. Sen suojissa hän kirjoitti pulina-osastoon tunnustuksen:
”Olen juuri tavannut enkelin. Minä rakastan häntä. Toivottavasti hän ei lähde koskaan pois.”
Tämän itselleenkin käsittämättömän, typerän tunteellisen ja täysin asiaankuulumattoman kirjoituksen jälkeen hän avasi uuden keskustelusäikeen, naputteli lomakkeeseen vanhan nimimerkkinsä ja salasanansa ja kirjoitti:
”Kun ei tässä maassa saa näköjään kuollakaan rauhassa vaan kaiken maailman taapertajarouvat ja sosiaaliämmät käsilaukkuineen työntävät nenänsä asioihin, jotka eivät heille tippaakaan kuulu, niin tässä minä nyt sitten taas olen, keskuudessanne, yleisön pyynnöstä huolimatta...”