Tiinan kanssa Puistokulmassa (hölynpölyä prjantaiksi) [Pulina] (Josef 2003-11-28 9:33)
Manta oli kotona jo pitkään osoittanut pitkästymisen merkkejä. Kaikki kaapit ja nurkat ja sängynaluset oli jo moneen kertaan tutkittu, ei edes villakoiria missään. Tietokonepelitkin oli jo moneen kertaan katsottu, ei mitään uusia hörhöjä edes siellä, keskustelupalstasta puhumattakaan. Ketä nyt jahtaisi? Kissankarkit oli syöty, telkkaristakaan ei tullut mitään mielenkiintoista. Joku sirkusesitys oli meneillään, delffarit läpsytteli pyrstöään niin että vesi läikkyi yleisön päälle. Tylsää kun ei pääse mukaan osallistumaan.
No, kyllähän Manta tietää miten huomio herätetään. Lisää vaan pikkuhiljaa äänenvoimakkuutta, kyllä se äijä kohta tajuaa. Kauhea mouru ja parku kunnes ei enää muu auttanut kuin antaa periksi. Ulos siis ja nopeasti ennenkuin se hyppii seinille.
Ensin suihkuun, hirveä kiire aina näillä mirreillä, mitään esivalmisteluja ei pystynyt tekemään, jälkitarkastuksesta puhumattakaan. Sitten föönattiin karvat ojennukseen, oikein tuuheaksi ja vauvantalkkia vielä kainalokuoppaan ja puuteria pikkusen vielä korvan taakse. Kynnet oli jo raapiessa kuluneet niin lyhyiksi ettei niille tarvinnut mitään tehdä, menköön semmosenaan. Sininen panta, riipus kaulaan ja siihen tunniste, oikein emaloitu pinssi missä luki eManta (Oli nettieläinkaupassa pinssiä tilatessa tullut erehdys, ettenkö sanoisi typo.) Vielä ihan lopuksi pikkuisen kölninvettä ja se oli siinä, kaupungin kaunein mirri!
Kaappasin Mantan kainaloon ja yhdessä sitten kurvailimme koko matkan Kehräämölle. Välillä piti melkein säikähtää kun joku edelläajava vetäisi heposensa suitsista niin nopeasti että pyörähti monta kierrosta myötäpäivään, kuin ihmeen kaupalla kuitenkin omalla kaistallaan pysyen, tarkalleen keskiviivaa hipoen. Saattoi väistää jotain metsän eläintä, oisko ollut hepokatti maantiellä poikittain, mene ja tiedä.
Pysäköimme automme parkkipaikalle, viereen ajoi veitsentarkasti äskeinen pyörähtelijä, auton takaluukku nousi ja laski musiikin tahdissa, taisi olla Saarenmaan valssi kun soi. Tila-autosta purkautui ulos yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan ihmistä kaikenkaikkiaan, kaikilla Peltorin kuulevat kuulosuojaimet jo valmiiksi korvassa.
Manta kainalossa mentiin lipputiskille, Mantaa kyllä ujostutti ja se niin sanotusti ui liiveihin. Hyvä niin, päästiin puoliksi pummilla, ei ollut edes Mantan opiskelijakorttia tullut mukaan. Manta opiskelee kuudetta vuottaan korkeakoulussa, eläinlääkäriksi.
Narikkatytöt ihmetteli kun riisuin Rockets -nahkarotsini päältä ja alta paljastuikin ihka elävä sinisilmäinen karvaturri, oikea ärripurri. Ei ne puhunut mitään kuitenkaan, oma pehmolelu pitää jokaiselle sallia. Mukanani tuomaan vyölaukkuun sitten Mantan ujutin, yhdessä narikkalapun ja rahamassin kanssa. Kännykkä vielä joukkoon, koskaan ei voi tietää kuka soittaa. Postimies soittaa kuulemma aina kahdesti, paritunteina. Joskus postimies on kyllä ihan sekaisin ja voi soittaa vaikka tunnin välein tai ihan miten vaan.
Sitten suunta kahvilaan, tilattiin ja sijoituttiin sopiviin bongausasemiin lavan reunalle. Manta kurkisti varovasti vyölaukusta, suuntaili korviaan, värisytti viiksikarvojaan ja painoi äkkiä päänsä takaisin alas. Musiikki taisi olla liian kovalla, eihän täällä kuule edes omaa kehräystä.
Tangoa tuli ja ihmiset tunnelmoivat kovasti. Ohitse lipuivat toisiinsa kietoutuneina A-asennossa Jussi-paitaan pukeutunut pohojalaasen näköönen mies ja tuulen lailla liikkuva nainen? Toinen pari lipui ohi ja siinäkin oli romantiikkaa kuin tuulen viemää, runoja lausuva mies jolle aina tapahtui jotakin mutta Scarlett -neito vaan hymyili, punaisine hiuspalmikoineen.
Seuraava tango olikin tulinen argentiinalainen. "Millongaan, en sua päästäisi pois" - lauloi kaunis tangoprinsessa ja tyylipuhtaas´ etunojas meni näyttävä pari toisiinsa uppoutuneena, kuin kyyhkyset, tilanteeseen ja toisiinsa kynsin hampain tarrautuneina.
Tangot loppuivat aah, aikanaan ja siirryimme Mantan kanssa asemiin miästenriviin. Valssia, kuuluttivat. Olin jo aikeissa rynnätä hakemaan hunajaiselle tuoksuvaa kaunotarta mutta myöhästyin täpärästi. Herrasmiehen näköinen nuorimies ennätti minun edelleni enkä voinut kuin sormi pystyssä mutista, "objection, vaadin uusintaa". Ei minua kukaan kuullut. Ei hätä tämän näköinen, tuumasin, ja mietin että käviköhän Manta hiekkalaatikolla ennen reissua. Rivin takaa näin nuoren naisen päivittelevän ystävänsä kanssa tätä sirkusmeininkiä ja koukkasin takaa kumartamaan. "Saanko pluvan Teitä hetken vain tanssittaa, saanhan" -anelin. Samalla ojensin sinisen mukanani tuoman sähkökukan (joulukoriste) hänelle. Neito hämmästyi hyökkäystäni niin ettei saanut sanaa suustaan ja kiiruhdin heti korjaamaan: "Tarkoitin seuraavaa tanssiparia, pitää olla ajoissa liikkeellä jos aikoo ehtiä."
Jutusteltiin siinä valssin synkoopista, seuraan liittyi selvästi joulunalustunnelmissa oleva mies, joka hyräili Petteri Punakuonoa. Nopeasti aika meni ja päästiin lavalle. Neito tanssi kuin perhonen, vaikka minulla rytmi ja synkooppi oli niin sekaisin että mietin jahka pääsen hengissä tämän jiven, menen vaikka läpi harmaan kiven. Tuli seuraava kappale ja Manta heräsi kauheaa ryskeeseen. Karvainen pää nousi esiin vyölaukusta ja neito nielaisi, vilkaisi alas, ja hymyili. Sanoin että se on Manta se mikä siellä lymyili.
Nolotti, mutta onnekas sattuma pelati tilanteen. Vieressä tanssi ihan selvästi mies koiran kanssa. Siis koiran kanssa, mustat silmälasit päässä. Manta näki koiran, säikähti ja loikkasi pois vyölaukusta. Ystävällisen näköisen miehen alas kumartunutta selkää siltana käyttäen loikkasi Manta orkesterikorokkeelle ja minä perässä. Manta hyppäsi ensimmäisen rummun sisälle piiloon ja villiintyi ihan täysin. Orkesteri sekosi nuoteissaan, sieltä tuli kahdestoistaosaa, kuudestoistaosaa ja vaikka mitä nuottia niin sekalaisessa järjestyksessä että päätin hädissäni kaapata rummun kainalooni. Ravistin rumpua mutta eihän se mitään auttanut, tönäisin samalla vaan nuottitelineen nurin. Nuotit lensivät lavalle hujan hajan, joku ohimenevä mies niitä alkoi keräämään reppuunsa. Twistaili ja tanssi ainakin 90 kuviota jotka luki heti suoraan nuoteista.
Rumpu ja Manta kainalossa seisoin lavalla ja sopersin jotain ihan taavista klaavista. Mutta kuin ihmeen kaupalla alkoi Manta soittaa niin kauniisti synkopoiden että ensin vain yksi pari, sitten useampi ja lopulta koko tanssiva yleisö tuli mukaan uuteen rytmiin. Lavan edustalla pyöritti isoon M-kirjaimella broderattuun villapaitaan pukeutunut vanhempi herrasmies kaunista daamiaan. Unohduin hetkeksi katselemaan heidän taidokasta tanssiaan ja Manta livahti pois rummun sisältä. Häntä suorana suoraan ulos, auton luo ja auton alle. Ei auttanut muu kuin seurata, kerrankos sitä joutuu taipumaan naisen tahtoon.
Nyt kotona tätä kirjoittaessani on Manta jo rauhoittunut shokeeraavasta ensimmäisestä lavakokemuksestaan ja mankuu jo toista reissua. Ehkä jo ensi viikonloppuna?