Sinistä sykettä Mäntsälässä 23.8. [Tanssipaikat] (Pia M 2008-08-24 2:22)
Nostin kanootin autoni katolle. Sen 23 kiloa painavan kevlar-lasikuituisen, sillä enhän voisi tuon painavampaa yksin kovinkaan helposti sinne nostaa. Materiaalin valitsin syistä, jotka ovat tietysti kestävyys ja keveys yhdessä paketissa.
Tarkoitukseni oli suunnata koskelle, mutta Helsingissäkin asuneena ajattelin muuttaa suunnitelmiani ja käydä tarkastamassa viime hetken tilanteen etelämmässä. Ja kuten kunnon matkamiehen varusteisiin kuuluu, niin tälläkin kertaa mukaan lähti nokipannu ja pari pakettia kahvia. Vispilä oli omasta edestä. Yleensä en kahvia juo, mutta mikäli tapaan jonkun itseäni viehättävän, niin saatan päivä- tai iltakahvit kiehauttaa.
Pääsin Töölönlahden rantaan hyvissä ajoin ennen ilta seitsemää. Auton peruutin yhden puskan taakse aivan Finlandiatalon kupeeseen, sillä koordinaatit kertoivat yhden kätkönkin siinä lähellä sijaitsevan, tosin kartan mukaan vedessä? Tarkastan sen ennen tansseja, jos vain suinkin ehdin ja kykenen. No, sen näkee myöhemmin.
Kanootin nostin olalle ja ripein askelin siirryin rannan tuntumaan. Reppu lensi komeassa kaaressa vänkärin paikalle ja liu’uin nopeasti vesille, kuten eräs kiinalainen ystäväni kerran. Juuri kun pääsin ruohikon tuntumasta selkeämmälle näkymälle, aloin ihmettelemään valkoista vanaa ja pientä pyörrettä joka keskellä ulappaa kiinnitti huomioni. Meloin paikalle ja huomasinkin pyörteen hieman vaahtoavan, sekä samalla suurenevan.
Veteen kuvastui jonkun kermatehtaan brändit, kun suloiset soinnut kera suurenevan pyörteen pakottivat minut suuntaamaan kosken kuohuihin. Siinä koskea laskiessa huomasin tämän valkoisen tunnelin seinillä erilaisia esitteitä kermaisista tuotteita sekä -ota tästä hyllystä- tarjolla olevan uutuuden lavakerman. Silloin muistinkin, että repustani puuttui valkaisuaine ja itseni tuntien tiesin kahvin olevan varsinaista myrkkyä ilman tuota ihanaa kuohkeaa ja sametinpehmeää kerma-annosta. Niinpä pari purkkia mukaani otin ja jatkoin matkaa kohti ensimmäistä suvantoa.
Siinähän se oli, paljon puhuttu tanssimakasiini, tämän luonnonuoman varrella. Oikealla puolella näkyi eduskuntatalo, johon näytti voimalan uoma menevän. Varmaan kalastajat ovat sotkuista sakkia, sillä joka puolella oli myös erilaisia maalipurkkeja, vaikka Tikkurilan Vernissatehdas jäikin jo moottoritien varteen. Tai paremminkin sivuväylälle siitä.
Muistan kun kesällä Pavilla käydessäni poimin kyytiin erään tutun ja silloinhan sen tehtaankin näin. Mukava toinenkin tanssipaikka Vantaalta löytyy ja sehän on Tulisuudelma, vaikka ei minulle viimekään kerralla.
Istuskelin tovin virran rannassa ja mietin kumpaan suuntaan tästä lähtisin? Näytti aivan siltä, että viimehetken viimeistelyjä tehtäisiin makasiinin puolella ja varsin virkeät pojat olisivat soittamassa naapurissa. Tiesin myös sen, että kun vettä juoksutetaan voimalaa ajaessa, saattaa suuriakin saaliita olla nostettavissa molemmista uomista. Siis myös voimalan puolelta. Valkoiset lakit heijastuivat tummenevaa iltataivasta vasten ja parvekkeelta pursusi jotain kuohuvaa.
Parkkeerasin siis kanootin, nousin portaat ja saavutin ylätasanteen. Lipunmyyjä kysyi haluanko osallistua kahvitteluun ja että olenko mahdollisesti hylaton vai jopa hylallinen. Kerroin, että omat nestemäiset eväät löytyvät repustani ja mieluusti suuntaisin hetimiten sinne vispiosastolle katsomaan olisiko minulle jäänyt mitään vispattavaa. Pitkä matka nimittäin helpostikin jäykentää jäsenet ja kunnon meno olisi nyt paikallaan.
Lipunmyyjä kertoi, että nykyään ei enää erotella tanssijoita niin rasva, kuin maitopitoisuudenkaan perusteella ja että kaikille olisi jotain tarjolla. Kerroin vielä hänelle siitä kahvittelutyylistäni ja että kermaa on minulle aina löydyttävä jonkin verran, sillä kaikki pehmeä ja suloinen miellyttää minua kovasti. Vilautin myös vispilääni repun suuta hieman avaten ja vinkkasin silmää hänelle.
- Myyjä hymähti, voittekin sitten suunnata tuonne vasemmalle, sieltä löytyy narikka ja voitte aloittaa alkeiskierroksenne.
Kiitin ja astelin peremmälle.
Kylläpä olikin portsari oikeassa. Jokaiselle jotakin, johon olin jo aiemmin päässyt tottumaan, mutta kaikki kuulopuheet voivat joskus sekoittaa mieltä. Ja koska oli miestenhakuvuoro menossa hain sieltä nurkasta oikealta pientä vaaleaa neitosta parketille. Hän kietoi kätensä kaulalleni, ohimolle ja niskalle alkaen kutitella hiuksiani ja puhella tuhmia korvaani. Niin meni vain hetki, kun esitin hänelle vispausliikkeeni ja tyttö alkoi muuttua pehmeäksi vaahdoksi sylissäni. Vispasin vielä hetken, eikä tietoakaan kuohumisesta joten kaivoin nokipannun esille ja pyöräytin pari kuppia kuumaa kahvetta. Nautin kahvin kerman kanssa ja suuni oli kuin hangon keksi. Tyttö hymyili onnellisena tavattuaan rohkean alkuperäis-itäsuomalaisen näin kaukana kotimannuilta. Vein hänet kiitollisena takaisin riviin.
Ilmapiiri oli kuuma ja viihdyttävä. Joka puolella vilisi ihmisiä jotkut kultaisissa asuissaan, toiset sinisissä ja olipa osa kaiken kirjavaakin. Löytyi myös seepraraidoitettuja kuoseja ja -kenkiä, vaikka omani olivatkin taas sitä perusmustaa mallistoa. Jotenkin vain musta ja valkoinen (kerma) synkkaavat yhteen ja toisaalta sama-väriparit ovat ihania.
Kun siirryin terassille ja katsoin yli Mannerheimintien, näin juuri valmistuneen makasiinin kaikessa loistossaan. Taivaalla paukkui ja savusi, sillä avajaisten kenraaliharjoitukset olivat käynnissä. Vai oliko sittenkään? Taisin missata avajaiset tutkimusmatkallani kermakerhon ihmeelliseen maailmaan joten pakkasin kimpsuni ja kampsuni, suikkasin pikasuukot daameille ja (taas) liu’uin kaidetta pitkin kanoottini luokse. Tai ainakin luulin että kaide olisi nyt laitettu? Eikä sitä siinä taaskaan ollut. Pölyjä puhdistellen ja takapuoltani pitäen nilkkasin makasiinille. Jälleen olivat herrasmiehet valkoisine asuineen asialla ja porukkaa sitä myöten runsaasti
Vein tavarani tällä kertaa narikkaan, mutta varmuuden vuoksi jätin vispilän taskuuni. Eihän sitä koskaan tiedä jos täälläkin kahvia olisi tarjolla tai vaikkapa kermasarvia, viinereitä tai joulutorttuja joita voisin sitten vielä hieman höystää omalla annoksellani? Eikä ainakaan mansikkakakku ole mitään ilman täyteläistä kermakuorrutusta.
Nyt hakivat naiset. Seisoin varsin pelokkaana yhdessä nurkassa ja ajattelematon kun olen, niin juuri siinä soittajapoikien lähellä. Eteeni astelee täysin uusi neito. Kaunis, pieni, tumma ja ruskeasilmäinen. Hermostuksissani pujotan kädet taskuuni ja tökkään huomaamattani paristokäyttöisen vispiläni standby-tilaan. Lähden kuitenkin tanssimaan, vaikka en tunne olevani hänen arvoisensa ja koetan kaikin keinoin pitää kulissia yllä. Vien rumbaa lajinomaisesti, kunnes kuvioni loppuvat ja siirryn itselleni ominaisella tavalla omaan persoonalliseen vientiini, jossa vatkaan lantiotani kevyesti. Toki en vedä vertoja parhaimmistolle, mutta kuitenkin yritän.
Musiikki vie mennessään ja neitokin näyttää sulkevan silmänsä. Vispiläni aktivoituu ja alkaa hillittömän surinan. Vaahto kuohuu ylitsemme, mutta ei kuitenkaan härskiinny. Seuraan tilannetta myös ympärilläni, mutta en näe tanssissamme mitään outoa muihin verraten. Lavakerma on levinnyt laajalle alueelle ja parit silmänkantamattomiin ovat ottaneet tuotteen omakseen. Niinpä jatkan parini kanssa toisenkin kappaleen ja silminnähden tyytyväisenä hänkin kiitoksen antaa ja siirtyy hakemaan jotain toista tanssimiestä.
Ilta meni nopeasti ja vilkkaasti. Taivas oli pimentynyt ja juuri ja juuri osasin takaisin autolleni. Katsoin hieman haikeana kauemmas ulapalle, jossa se kätkökin näyttäisi olevan, mutta päätin siirtää sen katsomisen seuraavaan kertaa ja valoisammalle ajalle. Tanssimatkaani olin jälleen kerran varsin tyytyväinen ja kanootin jaksoin nostaa takaisin ylös. Hyvää jatkoa.
Vinkelis