Juhannustunnelmaa pieniltä tanssilavoilta [Tanssipaikat] (Kaminiitto 2008-06-23 9:55)
Kaukana Manjaanan mailla, Salpausselkä-vuoriston salaperäisillä länsipuolisilla tasangoilla asuu vakavarainen vakka-suomen kansa.
Päästyäni miehen ikään päätin vihdoin suorittaa survival-retken tuonne kauas tuntemattomaan. Yksin en tohtinut matkaan lähteä vaan pyysin matkaseurakseni muusani Mekun.
Jotta en muukalaisena erottuisi liiaksi alkuperäiskansasta opettelin viikon verran paikkaseudun keskeistä sanastoa. Valitsin opiskelun kohteeksi Laitilan murteen koska sanakirjat löytyivät vaivatta paikallis-Salesta.
Koska kieli vaikutti hyvin vaikeaselkoiselta ja kertaus on opintojen äiti niin hankin samantien kaikki saatavissa olevat harjoitus- ja työkirjat: vihreäkantinen Laitilan KukkoI, ruskeakantinen Laitilan Kukko II ja kultakantinen Laitilan Kukko III.
Vaatimattomuuttaan ovat "Aapis"-sanan jättäneet sanojen välistä pois mutta en antanut asian hämätä.
Viikon ahkeran pänttäämisen jälkeen alkoi tulostakin näkymään: kukaan aito kymiläinen ei enää ymmärtänyt puheestani sanaakaan joten oli aika lähteä matkaan.
Turruttavan pitkän lauantaihurruttelumatkan jälkeen astuimme arkoina oudolle Yläneen maaperälle. Lähestyimme rannan lippukojua.
Tiesin kieliopintojeni kulminaatiopisteen lähestyvän.
Vakavailmeisen hartaasti tokaisin lipputiskillä sanan "kaks" ja pistin viisikymppisen tyrkylle.
Odotin jännittyneenä reaktiota. Tiskille lyötiin pari tikettiä ja palautuksena muutama roponen. Jess, hukkaan ei mennyt viikon kielikurssi!
Sisällä olikin väkeä. Kaksi tuimailmeistä vallesmannia vartioi salin ovia ilmeisestikin taannoin kuvaamani hunajakapinan jälkimainingeissa, kts. tarkemmin t-net juttuni vuonna yks ja kaks.
Toinen virkapuvuista osoittikin kiinnostusta minua kohtaan kysyen olenko kuullut jostakin vaarallisesta hunajakuonosta joka on liikkeellä näillä main. Hänestä on kuulemma hyvin varma ennakkotieto ja viranomaiset ovat syystakin valppaina.
En tietenkään ollut kuullut moisesta otuksesta mitään. Esittelin kylläkin
heille kainalossani olevan hunajaisen pupun periaatteella "katsoa
saa mutta lainaa en". Konstaapeli hiukan harmistui esittämistäni
reunaehdoista mutta toivotti kuitenkin herrasmiehenä hyvää illanjatkoa.
Hetken humppaamisen jälkeen tulikin jo hiki. Paidankuivattelun jälkeen
siirryimme keskilattialle fiilaamaan ja höyläämään. Vierellä tanssi taitava
herra Hop daaminaan neiti Lindy. Heillä oli varsin hassu tapa tervehtiä
vieruskavereita, nimittäin pökkäämäällä takapuolella selkään. Ensin Mekua ja
sitten minua. Vähän outoo. Varmaan joku täkäläinen heimoperinne tuollainen
periminen. Onneksi en ole eskimo.
Ehtoo kului sopuisasti tiiviissä tunnelmassa. Lähtiessä konstaapelitkin oli
kaikonneet, ilmeisesti etsivä oli etsittävän löytänyt. Vähin äänin
livahdimme suviyöhön.