Kuikan lava: perjantai ja 13. päivä [Tanssijat] (Elisa 2008-06-15 15:55)
Kaikkea taikauskoa uhmaten lähdin perjantaina kolmastoista päivä Kuikan lavalle, kun muista syistä maisemissa olin. Laitoin pitkästä aikaa nimeni Minne menossa -palstalle ja pääsin ensimmäistä kertaa käyttämään auringonkukkaa. Kovasti se mietitytti: "Saa hakea". No tietysti minua saa hakea, siksihän lavalle menenkin, että haettaisiin tanssimaan. Mutta auringonkukan tarkempi merkityshän onkin "toivottaa ujot tai muuten epävarmat hakijat tervetulleiksi".
Sitä minä vain lavalle ajaessani mietin, että entä jos on itsekin ujo ja epävarma? Pitäisikö olla erityinen merkki sitä varten? Valkoinen päivänkakkara, esimerkiksi? Kovasti olisin sellaista päivänkakkaraa kaivannut, kun ajelin vieraalle lavalle. Olin varma, että siellä ei ole yhtään edes kasvotuttua ihmistä.
Olen käynyt Kuikalla kerran aikaisemmin, siitä on jo kolme, neljä vuotta. Muistin lavan pyöreänkulmikkaan ulkonäön, ja että hauskaa siellä oli, mutta kaikki muu olikin tainnut unohtua...
Istahdin pääoven viereiselle penkille, olin ensimmäinen asiakas ja ainoa nainen. Muutama miehenpuoli näytti liikuskelevan jossain silmänurkkieni ulottumattomissa - ujona päivänkakkarana en uskaltanut suoraan katsoa. Bändi, Topi Sorsakosken Kulkukoirat viritteli soittimiaan tai jotain, mitä nyt orkesterit ennen esiintymistä tekevätkään. Sitten heille näkyi tuotavan iso korillinen kahvia ja pullaa, ja he häipyivät jättäen väliaikanauhan soimaan.
Tuli tangoa, hui! toivottavasti kukaan ei hae tyhjälle lattialle. Sitten tuli foksia, ja minusta alkoi tuntua, että hukkaanhan tässä menee hyvä päivänkakkara, kun on tanssilava ja musiikkia ja miehiäkin olisi, vaan kun eivät hae. Keräsin kaiken rohkeuteni ja käänsin päätäni vasemmalle. Katseeni kutsumana lavan sen hetken uskaliain mies haki tanssiin, ja siitä se alkoi.
Minut haettiin kaksi kertaa alkuperäisestä paikastani, mutta kolmas hakija saattoi minut jämäkästi päinvastaiselle penkille ja sanoi: "Naistenrivi on tässä". Kiitokset sille herrasmiehelle, kuinkahan kauan olisinkaan istunut väärässä paikassa ilman häntä! Eräs myöhempi hakija sanoi, että luuli minun tulleen kaverin kanssa, kun istuin pariskuntien penkillä.
Muitakin tuli paikalle, ja eikös tullut palstalaisiakin. Mustapekka haki, ja parin kauniimpi osapuoli tervehti naistenrivissä. Muut eivät pinssiäni noteeranneet, ääneen ainakaan. Muutaman hakijan silmissä oli sellaista pilkettä, että arvasin heidän arvaavan minut Elisaksi.
Se oli kertakaikkisen mainio tanssi-ilta. Sain olla monessa hyvässä sylissä ja käden alikin pyörähdellä. Aivan erikseen on mainittava Urjalan taikayö, jonka sain Kulkukoirien säestämänä jenkata. Kun jotain noin hulvatonta sanoitusta tanssii, ei voi kuin nauraa sitä onnea, että on syntynyt suomalaiseksi. Siinä hetkessä yhdistyi suomalaisuuden parhaita piirteitä: mieletön huumorintaju, nämä kesän taikayöt ja tanssin suoma läheisyys.
Tangokin tuli sitten tanssittua, onneksi siinä vaiheessa oli muitakin lattialla. Hidas valssi ja muitakin kauniita hitaita, taitavasti vietyä fuskua, ja buggia, jonka velmuinta kuviota viejä kärsivällisesti toisti kunnes se meni... sinne päin ainakin! :D
Tanssit alkoivat kahdeksalta, ja naistentunti vasta yhdeltätoista. Olin siihen mennessä tanssinut niin paljon, että jalkaparkani huusivat lepoa. Kun seuraava päivä kaiken lisäksi oli täynnä ohjelmaa, päätin päättää illan silloin, kun se oli parhaimmillaan. Kiitoshaut jäivät tekemättä, mutta eivätköhän miehet lukeneet ilon ja kiitokset kasvoiltani jo tanssin aikana.
Suomi on kaunis maa, ja Keski-Suomessa on aivan oma viehätyksensä. Tiet ovat mutkaisia, on kukkuloita ja notkelmia. Alkukesästä öiset ajomatkat ovat nautinto, jota melkein voisi harrastaa vaikka ei olisi tanssiakaan. Kesäyössä on tähän vuodenaikaan jotain kuulaan haurasta, joka ei ole vielä aivan antautunut kesän itsevarmalle kukinnalle. Kun nousin eräälle kukkulalle ja näin alempana peilityynen järven, johon punerva iltarusko heijastui, voihkaisin ääneen. Se oli melkein liian kaunista kestettäväksi.
Miksikähän, kun kaikki on elämässä parhaimmillaan, ajattelen usein kuolemaa? En pelkää sitä enkä kaipaa sitä, se vain tuntuu olevan hyvin voimakkaasti läsnä. Nytkin mieleeni tuli, että jos voisi nousta tien pinnasta ja ajaa tuohon iltaruskoon, jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi. Ehkä se on jonkinlaista täydellisyyden kaipuuta: kun kaikki tuntuu olevan kohdallaan, elämän ilo ja kauneus suurimmillaan, toivoo, että arki ei koskaan tulisi.
Arki tuli, kuitenkin, ja hyvä niin. Tiedän, että tuollainen ilta ja nuo tunnelmat toistuvat vielä joskus jossakin. En haluakaan tietää, missä ja milloin se tapahtuu, sillä tanssin aikaansaama ilo tuntuu voimakkaimmalta juuri siksi, että se on niin sattumanvaraista. Sitä ei saa vangittua eikä sille saa takeita. Sen saa vain lahjaksi.