Lavatanssiharrastuksen kaksi tukijalkaa [Tanssijat] (Marcos 2008-04-21 17:52)
Aihepiiri on ollut esillä useasti, nytkin on. Itsekin olen näitä asioita tuonut joskus esiin, jos siis vielä kerran, koitan sitten olla hiljaa, tästä aiheesta kumminkin...
Se toinen jalka on vahva, lihaksikas, hyväkuntoinen ja treenattu. Ja toinen jalka näivettyy näivettymistään, kuin nälän riuduttaman afrikkalaisen lapsen jalka.
Toinen on tanssi tanssimisen vuoksi, liikunnan ilosta, oppimisen ilosta, osaamisen ilosta, sosiaalisten kontaktien ilosta, kunnon kohennukseksi, oman mielen virkeyden tueksi. Toinen on tanssiminen yhteyden löytämimseksi oikeanlaiseen toiseen ihmiseen.
Miten se nyt noin on päässyt käymään?
Iät ja ajat lavatanssi oli juuri tuota jälkimmäistä laatua, sen voin omienkin 60-luvun lopun ja 70-luvun kokemusteni pohjalta sanoa, Vielä 80 luvun lopullakin voittopuolisesti oli noin, vaikka toki joukossa oli jo tuolloin paljonkin niitä ensin mainitun motivaatiolajin tähden tanssivia. Eikä kynnys tulla tansseihin ollut kenellekään kohtuuttoman korkea.
Sitten tuli ihan oikea tanssin harrastaminen. Tanssikurssit täyttyivät, taitotaso kohosi silmissä. Uusia tansseja tuli käyttöön tanssilavoilla, tanssitaito monipuolistui ja kehittyi ihan silmissä. Suomalainen lavatanssi kehittyi siksi ihailtavan monipuoliseksi osaamiseksi, mitä se on tänä päivänä.
Mutta kaikella on ollut hintansa. Kynnys tulla lavoille on noussut, samalla joidenkin kohdalla motivaatio tulemiseen on heikentynyt. Kun lavatanssista on tullut harrastamista, ei enää ole mitään estettä parisuhteessa olevienkaan tulla nauttimaan tanssimisen riemusta, yhdessä tai erikseen. Ainakin naissukupuolen kohdalla he lukumääräisesti peittoavat mennen tullen sinkkuina elävien ja parisuhteeseen pyrkivien joukon. Vielä voimakkaammin on asia näin päin niiden ulkonäöltään viehkeimpien osalta, mikä varsin loogista toki onkin. Yhtälö toimisi vielä 50 - 50 varatut/sinkku jakaumalla, 95 - 5 jakaumalla se ei enää toimi.
No, onpahan tietysti miesten tyhmyyttä, kun sieltä kauneimmasta päästä kukin sinkku lavatanssijamies oman urakkansa pakkaa aloittamaan, aloittaisivat niistä rumimmista. Mutta niin on geeneihin kirjoitettu, mies on geeniohjattu olento, turhaa on ohjauksella ja opettamisella yrittää ylikävellä sen, mikä tulee evoluution luomista, perustavanlaatuisista ohjauksista (yksinkertaistin hieman, kauneuskäsitteet ovat toki osittain kulttuurisidonnaisia, mutta sillä ei ole oikeastaan merkitystä, jos kaikilla palkinnosta kilpailevilla miehillä on suunnilleen samanlainen kauneuskäsitys). Toki useimmat sinkkumiehet tanssi-iltanaan tanssittavat kaikennäköisiä, kokoisia ja ikäisiä naisia, kyse siitä, missä ne ajatukset liikkuvat, ketkä ovat niitä ensisijaisia ajatusten kohteita...
Ennen kuin mies voi aloittaa tanssiharrastuksen, tai ainakaan saada aikaan miellyttävältä tuntuvan tanssitunnelman viehkeän kohteen kanssa, täytyy ensin opiskella tanssimista. Kun tuo puoli on jotenkin hanskassa, voidaan aloittaa pääasiassa. Kukin sinkkumies aloittaa sitten, kohtuulliselta tuntuvan tanssitus-, jutustelu-, kiertely- ja kaartelurutiinin kuluttua, kohteen sosiaalisen statuksen tiedustelun ynnä selvityksen, olisiko keskeisen vetovoiman toinenkin komponentti mahdollisesti olemassa.
1. kohde: varattu, 2. kohde: varattu, 3. kohde: varattu, 8. kohde: vapaa, mutta ei kiinnostunut, 9. kohde: varattu.... 17. kohde olisi saattanut olla mahdollinen, hyvällä tuurilla, mutta siinä vaiheessa mies oli jo vaihtanut lavatanssit ravintolan tansseihin. Aikaa oli kulunut melkoisesti, eihän mies mennyt kenelle vain ehdotuksiaan töksäyttelemään, jonkinlaista tuttuutta olisi hyvä olla jo edellisiltä tanssikerroilta, viihtymistä oli ensin oltava ilmassa yhteisen tanssin aikana. Ei noita kohteiden testauksia kovin usein tapahtunut, kukin tapaus vaati kehittelynsä. Osa kyselyn kohteeksi joutuneista närkästyy silti. Ajatuksissaan ainakin; "Tanssimaanhan tänne on tultu, eikä seuraa etsimään. Kumma, kun aina on joku utelemassa".
Niinpä mies siis luovuttaa. Eihän ole kilttiä närkästyttää varattuja/haluttomia naisiakaan. Turhaa touhua.
Ja sanahan kiertää, kun mies tuulettaa tuntojaan kavereilleen. Niinpä tuo tanssin toinen tukijalka näivettyy. Sitä olisi kipeästi tarvittu sitäkin tukijalkaa, jotta lavatanssi, kansallinen perintömme, jaksaisi voida hyvin myös pitkässä juoksussa. Paljonko on harrastajia jäljellä, etenkään miespuolisia, kun nykyinen keski-ikäisten sukupolvi alkaa olla liian vanhaa parkettia kuluttamaan? Se toinen tukijalka olisi ollut kanava, jonka kautta nuorta väkeä (miehiä) olisi tullut tanssin piiriin. Osa toki lopettaa pariutumisen tapahduttua, mutta kipinä on saatu, ja se voi taas leimahtaa tuleksi, kun tulee otollinen aika. Tarve kuntoiluun, ihmisten tapaamiseen, yhteiseen harrastamiseen, kun taas alkaa olla yhteistä aikaa. Tai elämäntilanne on muuttunut ja edessä on uuden akan/ukon katseleminen.
Nykyisin yhtälö ei toimi. Olemme luoneet hirviön.
Onko asialle sitten enää mitään tehtävissä?
Mielestäni tässäkin kaivataan sitä läpinäkyvyyttä, mitä nykyisin peräänkuulutetaan niin monen muunkin asian kohdalla. On voitava päätellä, onko tuo toinen ihminen samaa tanssijalajia kujin itse. Tiedän, että tämä ajatus herättää paljon vastustusta. Haun kohteeksi pääseminen saattaa vähentyä varattujen osalta. Osa on varmaan sitä mieltä, että se vähentää myös niitä tanssivärinöitä, tanssimisen jännitettä. Nimenomaan varattu sanoo näin, koska kiinnostunut (ehkä itsestäkin kiinnostavalta tuntuva) tanssipari aikaansaa värinöitä. Vaikka kaikki jääkin sitten vain niihin yhteisiin tansseihin, kiellettyä hedelmää kun on. Jos varatut tanssivat varattujen kesken, on koko touhu kesympää, viattoman ystävällistä hauskanpitoa. Uuden järjestyksen voittajia olisivat sinkut, mahdollisia häviäjiä varatut. Ja jälkimmäisethän ne ovat nykyisin enemmistönä, niin että se siitä....
Kysyä kai sittenkin saa, onko oikein, että oikeasti itselleen paria etsivä joutuukin toimimaan, kerta toisensa jälkeen, toisten miesten naisien (toisten naisten miehien) viihdyttäjänä, jotain, mihin hän ei ensisijaisesti pyri? Petosta? Toki tuon saman tapahtuman pukea myös myönteiseen asuun (esim. "Kävin taas lauantaina lavatansseissa toisen miesten eukoista naatiskelemassa, siitä kuule saa sitä elämänenergiaa"). Kaikki riippuu ihmisen tavoitteista.
Eikö siis olisi oikein edes joskus järjestää tilaisuuksia, joissa kullakin olisi mahdollista valita viiteryhmänsä? Itselle tulee mieleen kolme tapaa, joilla näin voitaisiin toimia:
- Järjestetään tanssipaikalla tanssit nimikkeellä Sinkkutanssit. Tulee sitten kuka tulee, ei siellä lippuluukulla papereita ja säätyjä tietenkään kysellä.
- Annetaan lipun lunastaville pieni, tarraliimalla varustettu värillinen (väri on koodi, vihreä = sinkku jne) paperimerkki, joka tulisi liimata rintaan. Ei varmaan maksa puolta senttiä enempää sellainen merkki.
- Tanssipaikalla on oma sali tai salinosa varattu sinkuille. Itse asiassa riittäisi aivan hyvin jo se, että olisi kylteillä merkityt omat hakurivinosat. Myös naistenhaulla.
Onko radikaalia? No, joistakin lavatansseissa ennen käymättömistä on radikaalia esim. koko lavatanssien hakurivikäytäntö. Ulkomaalaisesta saattaa naistenhaku olla radikaalia. Kaikkeen tottuu.
Missään nimessä en kuitenkaan kannata tanssikansan täydellistä, jokaiseen paikkaan ja jokaiseen tanssitilanteeseen liittyvää kahtiajakoa. Sellaisesta tilanteesta liioin ei liene pelkoa. Jotain parannusta kuitenkin toivoisi nykykäytäntöön. On ihan hyvä, että molemmilla tanssijaryhmillä on vuorovaikutusta. Molempia tarvitaan ja yhdessä voimme pitää tanssilavoja pystyssä, hirviöt aisoissa, tanssin asiaa hengissä.