Pavilla niin kuin ei koskaan aikaisemmin [Tanssipaikat] (Kristoffer 2008-04-19 17:40)
Kun vielä valoisaan aikaan puolkahdeksan astelin Pavin portista läpi kengän kannat kopisten tässä vaiheessa iltaa loivasti ylöspäin (lähtiessä alaspäin) viettävää asvaltilla päällystettyä kulkuväylää pitkin, päätin mielessäni, että aion tanssia niin kuin en koskaan aiemmin.
Työn aiheuttama murhekimppu myllersi mielessä, joten koin kovasti tarvitsevani tanssin tarjoamaa sielua lääkitsevää mirhamia. Kokemuksesta tiedän, että tanssi jos mikä on lohdutukseen oiva lääke, vaikka helposti voisi ajatella, että mieli rikkinäisenä on parempi pysyä pois ihmisten ilmoilta. Mutta kas, juuri silloin sisäinen saundi yllättäen soi kirkkaimmin.
Perjantai-illan tunnelmallisuus, Pavin syvä henki vei tämän tanssipörriäisen sellaisen hunajakennon äärelle, että Otso Tahmatassuakin taitaisi kade kaihertaa.
Ja tanssin makeaa nektaria sain maistaa yllin kyllin, sillä tanssin niin kuin en koskaan aiemmin. En laittaen kaikkea osaamistani framille, vaan estoista lähes vapautuneena vain.
Jopa tangon minulta suljettua, salaista kauneutta onnistuin häiveen verran aistimaan, kun sitä lajia tanssin mustiin pukeutuneen leidin kanssa vailla suurempia kommervenkkejä. Vain rauhallista paarustamista kääntyen vuoroin vasempaan, vuoroin oikeaan ja tapaillen muutamaa ohiaskelta Teuvo Oinaksen charmikkaan soljuvaa ääntä seuraten.
Tulin vakuuttuneeksi, että tangossa täytyy olla jotain syvällisempää kuin muissa tanssilajeissa. Asiaa edesauttoi myös se, että tämä leidi piti vasenta kättään hartiallani, sormenpäät melkein koskettaen niskaani. Hartia on minulle huomattavasti eroottisempi alue kuin käsivarsi. Ja toisaalta vasen käsi on tunteellisempi kuin oikea, sillä onhan se lähempänä sydäntä.
Siinä tangossa oli hyvä olla kuin lapsuudessani, jolloin heräsin huvilan vinttihuoneessa aamun ensisäteiden suloiseen lämpöön poskellani, suikertelevan muratinoksan kurkkiessa raollaan olevasta ikkunasta sisään tuoden ulkoa muassaan kukkien lempeän tuoksun kun hauras tuuli leyhytteli kullankeltaisia kullerokuvioisia satiini-ikkunaverhoja ja apolloperhonen räpytti kiivaaseen tahtiin oranssikärkisiä isoja siipiään ikkunalasia vasten ahdistuneena ihmetellen läpinäkyvää seinää edessään.
Valoisa ilta oli jo vaihtunut sametinpehmeäksi yöksi kun lopulta puolkahdentoista aikoihin onnen ja rauhan tunne rinnassa vaelsin harhailevin askelin autolleni. Upea täysikuu äänettömältä taivaankannelta lähetti ystävällisen hymynsä minulle kuin kertoen, että jos kohta onni ja epäonni ei aina löydä harmoonista tasapainoa, niin on niillä ainakin taipumusta sitä tavoitella.