Tanssimusiikin sykkeestä [Musiikki] (Aragorn 2008-02-12 11:40)
Sunnuntaina Hyvinkään Järkkärillä, kolme miestä soittamassa. Kiippari, kitaristi ja Pispalan sälli itse rummuissa.
Rummut soivat pehmeästi ja lämpimästi, sykkivästi, rauhallisesti. Sällillä ei ole lainkaan modernia rumpusettiä, vain kaksi congaa.
Näiden mukaan oli hyvä tanssia. Oli vapaa ja turvallinen tunne, ja löysi itsestään - ja tanssistaan - helposti uusia kuvioita tai askelvivahteita.
Eräs jenkka tällä soitinnuksella oli aivan upea, helisevän iloinen ja kohottava - sen tosin vain katselimme ja kuuntelimme penkillä istuen, mutta varmasti tämän elämän parhaita jenkkoja silti.
Siitä alkaen kun muutama vuosi sitten Tampereella näin ja kuulin kolme baltialaista katusoittajaa soitti torilla aivan upeita tangoja, olen miettinyt usein eri soitinten merkitystä. Näillä pojilla oli vanha kunnon läskibasso, hanuri ja kitara.
Rumpuja ei ollut, mutta eipä tarvittukaan. Syke ja näiden kolmen soittajan yhteispeli oli niin kaunista ja iloisen leppoisaa, että ajattelin että jos nyt järjestäisin häät, niin nämä kaverit kutsuisin sinne soittamaan.
Vanhassa suomalaisessa perinnetanssissa ei myöskään ollut rumpuja. Oli hanuristi, viulistit, mitä lieneekään.
Joskus kun kuulee 50- ja 60-luvun tanssi-iskelmiä, jää taas kaipaamaan kappaleisiin niin olennaisesti kuuluneita instrumentaaliosuuksia, trumpetti- tai saksofonisooloja - jotka auttavat kuulijaa tai tanssijaa kohoamaan kuin korkeampiin sfääreihin.
Perinteisessä iskelmämusiikissa, siis muutaman vuosikymmenen ikäisessä, tanssia rytmittää usein virvelin suhina tai haihatin helähdykset - jos nyt muistan noita termejä oikein. Harvoin enempää tarvitseekaan, valssiin ja hitaille ne riittävät mainiosti. Ja tässä puhunkin erityisesti sylitanssista.
Toki rokkiin ja vastaavaan tarvitaan enemmän bassoja ja rumpuja, mutta suosikkinani on siinäkin tuollainen 50-luvun vielä melko pehmeä meno.
Nykyisessä live-tanssimusiikissa on minun korvilleni ja myös keholleni usein aivan liian voimakas ja tasajakoisuutta korostava rytmiosasto. Ykköset jymähtävät voimakkaasti, samoin kakkoset, kolmoset ja nelosetkin tulevat niin lujaa, että siinä ei enää mielikuvitukselle jää sijaa.
Koen tanssin tällaisen musiikin ohjaamana usein pakotetuksia ja ahtaaksi. Svengiä ja liikkuvuutta puuttuu, sellaisena kuin sitä itse kaipaan. Toki näen että monet nauttivat siitä että kaikki tahdin neljä iskua jumpsahtavat soitossa lujasti kohdalleen, mutta minulle se rasite, tai rajoite. Jopa ahdistava.
Tanssin mieluiten niin, että rytmi tulee hienovaraisesti esiin, laulusta, melodiasoittimista, komppikitarasta.
Usein myös mietin mikä minulle tekee 'hyvän' orkesterin. Tavallinen hyvä on sellainen, että soiton ei tarvitse olla mitenkään loistokasta, mutta siinä on iloa mukana, ja bassokitara tai rummut eivät ole ne jotka kuuluvat ensimmäisinä. Soitto kuulostaa avaralta ja antaa tilaa myös rytmilliseen vapauteen ja leikittelyyn.
Loistokas orkesteri on sellainen, että se aivan kuin ohjaa ja siivittää askelia. Ei ahtaasti vaan avarasti. Kysymys on kai siitä, että eri soitinten painotukset tulevat iskun kohdalle hienonhienolla tavalla juuri oikeassa, svengaavassa järjestyksessä. Aikaerot lienevät todella pieniä, mutta kehossa sen huomaa, myös daamin kehossa musiikki värehtii silloin kun kaikki on kohdallaan.
No, ei tällaisia loistokkaita orkestereita tavallisina tanssi-iltoina juuri olekaan, kukapa siihen pystyisi, mutta aina joskus joku orkesteri tätä loistokkuutta sivuaa, kuka pidemmän kuka lyhyemmän aikaa.
Joskus on hetkiä, jolloin orkesteri soittaa kuin yhtenä miehenä, kokee että sama kokemus aaltoaa ja värähtelee läpi niin soittajissa kuin tanssijoissa.