Twist ja surullinen tarina hanurinsoittajasta [Esiintyjät] (Aragorn 2008-02-08 13:01)
Aragorn ja rakkaansa istuivat looshissa. Salissa soi twist, mutta kun se ei mielestämme twistiltä kuulostanut, käytimme pariutuneiden suurta oikeutta jäädä kuuntelemaan, istumaan ja katselemaan milloin tahansa, jopa kesken kappaleen.
Sepä olisikin jos urho naista haettumaan ilmoittaisi, että musa ei nyt vedä, istutaan ja kuunnellaan.
Yritin joko mielessäni tai ääneen puolustella orkesteria: Voi noin pienellä orkesterilla olla vaikea saada twistiä svengaamaan. - Salassa kuitenkin muistelin kesäistä retkeä Porvoon tanssisaareen. Hyvin svengasi San Marinon twist, niin soittajilla kuin tanssiväelläkin, vaikkei orkesteri sen suurempi ollutkaan.
Aloin joutessani laskea soittajien lukumäärää. Se oli yllättäen isompi kuin olin arvellut.
Sitten löysimme muun ryhmän sivulta vielä yhden soittajan! Vähän varjossa. Harmonikkaa sylissään näppäili.
Ihmettelin etten ollut koko illan aikana harmonikan ääntä kuullut. Ei ollut rakkaanikaan. Jännitin korvani äärimmilleen. En kuullut harmonikan soittoa vieläkään. Onko kuulossani vikaa? Ei sen nyt näin huono pitäisi olla. Melkein vihastuin, niin kuin päähenkilä Maiju Lassilan näytelmässä: olisivat käyttäneet harmonikan sointia hyväkseen!
Sormet vain soittajalla kävivät.
Rakkaani huomautti että eikö harmonikkaa kuuluisi vedellä. Siis auki ja kiinni. Ohoh, en ollut huomannutkaan! Tämä soittaja ei niin tehnyt. Soitin oli vakaasti parisen senttiä auki.
Täytyy lisätä, että tässä harmonikka-asiassa me rakkaani kanssa olemme melkein asiantuntijoita. Juuri viime kesänä Varkauden mekaanisen musiikin museossa sain itse harmonikan syliini. Olipa painava. Tango soi upeasti, kunhan vain oikeassa tahdissa puristin soitinta vuoroin auki ja kiinni. Kehuttiinkin soittoani.
Mietin voisiko olla jonkinlainen sähköharmonikka, mitä ei tarvitse enää vedellä vanhaan malliin. Pääsisi soittaja helpommalla. Ei kai kuitenkaan.
Kohdistin arvioivat silmäni soittajan käsiin. Vasen käsi näppäili, hyvin samoilla keskivaiheilla koko ajan. Joskus se - siis käsi - unohtui muutamaksi toviksi raapimaan pään sivua. Onneksi se ei musiikkia haitannut.
Oikea käsikin paineli nappuloita aika samoilla kohdin. Välillä hypähti irti ja teki laajemman liikkeen kuin komppikitaristilla konsanaan.
Nyt muut soittajat yltyivät yhteiseen koreografiaan, eteen ja taakse, niin kuin The Strangersit Hyvinkäällä punaisissa puvuissaan, 60-luvulla. Hiljainen soittajamme edelleen hiljaa yksinään näppäilee hanuriaan.
Seuraavan kappaleen aikana tanssimme ohi. Soittaja myös lauloi. Ääntä vain ei kuulunut. Ei näkynyt mikrofoniakaan.
Kuulimme vielä miten solisti esitteli orkesterin, hanuristin viimeisenä. Sanoi häntä kapellimestariksi.
Mitä elämän tragedioita. Mitä surullisia tarinoita tähän tosikertomukseen kätkeytyykään?
Autossa mietimme ilmiölle syytä. Epäilimme jopa aistejamme, ymmärrystämme. Emmmehän ole edes musiikkiopistoa käyneet.
Toisaalta, älköön nyt kukaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua sanoko muistelmissaan, ettei yleisö mitään huomannut - kyllä me huomasimme - mitä se sitten olikaan!