Lähestymisen tärkeydestä [Tanssijat] (Trickster 2008-01-22 9:38)
Trickster: "Ulkomaalaisia seuraamalla oppii monia asioita, kuinka eri tavalla homma siellä toimii."
Minulla oli nukahtamislääkkeenä Timo Partosen kirjoittama kirja Oonhan suomalainen. Sinänsä teos ei ole mikään lukunautinto. Vähän sekavana ja hyppelehtivänä tekstiä on hankala seurata ja luotettavuustasoa vaikea arvioida. Mutta kuten yleisesti tunnettua, vaikkei johtopäätökset olisikaan oikein, niin niiden pohjana käytetyt havainnot lähes aina ovat.
Partosen yksi oivallus on, että suomalainen geeniperintö ja kulttuuri ovat valikoituneet tiukoissa olosuhteissa. Ihan kuin talvessa ja epäsäännöllisessä valon saannissa ei olisi jo itsessään tarpeeksi kestämistä, niin vielä ihan lähimenneisyydessä, muutaman sadan vuoden aikajaksossa, on ollut sotia ja katovuosia yli oman tarpeen. Näiden läpi ovat selvinneet vain sitkeistä sitkeimmät. Eikä energiaa ole ollut mihinkään turhuuteen haaskattavaksi, mikä yhdessä pitkien matkojen ja kielimuurin kanssa on estänyt kulttuurivaihdon lähes täysin.
Niinpä meistä suomalaisista on kasvanut uskollisia, urheita, rehellisiä, suoraviivaisia, vähään tyytyväisiä, synkkiä ja sisukkaita pohjoisten erämaiden kummajaisia. Ja jätkänä sen nahoissaan tuntee, kuinka turhauttavaa kaiken maailman hienostelu ja häslääminen on. Sitä olisi hyvin tyytyväinen, jos saisi tehdä merkityksellistä, rankkaa ruumiillista työtä, nukkua, syödä, juoda, naida ja saunoa.
Vaan niin se rahan ja kauniiden puheiden pintakiilto häikäisee ja viettelee tasaisen harmauden keskellä eläneen ihmisen. Ja oikeastaan vaikeissa oloissa on ollut kannattavaa valita kunnon nautinto ja hulppea energialataus nyt, ja vuosien päästä nautintoa väistämättä seuraavat kärsimykset. Todennäköisyys, että olisi joutunut ne kärsimykset kokemaan, jäi aika pieneksi.
Mutta ajat muuttuu. Nykyään ei maatiaisille, sen paremmin jätkille kuin kyytöillekään, tahdo löytyä kaiken tuontihömpän takia sijaa ihmisten sydämistä. Toisaalta, kun ei parempaakaan tekemistä ole, voisi aikaansa käyttää hovikelpoisten käytöstapojen, tyhjänpäiväisen jutustelun ja hienostelevien seuratanssien opetteluun. Säälittävältä ja irvokkaalta vaikutelmalta ei voisi kuitenkaan välttyä. Kun sulavan seurapiirihain olemus olisi vain opittua pintaa, se jätkät luontainen jäykkyys, hiljaisuus, jöröys ja arkuus näkyisi väistämättä läpi ja loisi ahdistavan ristiriidan ensivaikutelman ja todellisen olemuksen välille.
No, sitä ei saa, mikä ei kelpaa. Aito rakkaus on itsessään korvaamattoman arvokas asia. Jos sitä ei tunnista tai se ei kelpaa ilman ruusunpunaista, sydänkuviosta ja kultanauhaista pakettia, niin olkoon sitten. Ja onpahan noita onnenpurppurasta käärittyjä luomuksiakin tarjolla. Sitä vaan ei kukaan tiedä, onko siellä sisällä se, mitä päältäpäin katsoen voisi kuvitella.
PS. En ole katkera. Geeneilleen ei enää tässä vaiheessa mitään voi ja niiden kanssa on vain opittava elämään. Helpoksi tehtäväksi tuota kenenkään on ihan turha kuitenkaan kuvitella. Mutta Partosen sanoin, suomalaiset ovat parhaimmillaan yrittäessään mahdotonta.