Pavi 5.10 pe [Tanssipaikat] (Mikko 2007-10-06 11:13)
Heräsin toissayönä siihen, että päälläni ollut valkosinisin viiruin koristeltu pussilakanapäällysteinen peitto oli pudonnut lattialle. Olin ilmeisesti pyörinyt sängyssä kai liian myöhään syödyn grillatun ja curryllä maustetun kanan aiheuttaman ruuansulatushäiriön seurauksena. Tuijotin aikani pimeyttä edessäni ja kun uni ei enää suostunut jakamaan helpotuksen rippeitäkään tälle insomniasta turhankin usein kärsivälle aamunkukkujalle, päätin nousta ylös.
Onneksi työpäiväni päättyy perjantaisin jo varhain iltapäivällä niin ei sen paremmin lyhyeksi jäänyt yöuni kuin tällä kertaa poikkeuksellisen stressaava työrupeama sen pahemmin mielentilaani rasittanut, jota sen sijaa teki tapahtuma, joka itseäni kohtasi hetkeä myöhemmin. Ennen tuota tapahtumaa, kuten perjantaisiin tapoihini kuuluu, palkitsin työviikon taakse jäämisestä itseäni haudutetun teen kanssa seuraa tekevällä leivoksella, joka tällä kertaa sattui olemaan sitruunamuffinsi.
Kirpeä sitruunan ja teen tumma pehmeys kisailivat kitalaessani kun vein koirani pienelle happikävelylle läheisen puiston reunamille. Annoin tuon koiramaailman kaunokaiseni temmeltää heittämäni tennispallon perässä syksyn sitruunakirpeyden, syksyn tumman pehmeyden alas pudottamissa voimakkaan värikylläisissä, oranssin, keltaisen ja syvän punaisen värjäämissä vaahtera- ja terijoensalvapuiden lehdissä. Kuivien lehtien kahina oli suloista musiikkia korvilleni.
Siinä kun kaunokaiseni tartutti turkkiinsa ei yksistään lehtien kappaleita, havuneulasia ja muita roskia, jotka toisin kuin minua, ei tuota nelijalkaista ystävääni haitannut nimeksikään, vaan myös syksyn hurmaavaa raikkautta, syksyn kirpeitä tuoksuja, näin ylläni istuessani puupölkyllä valtaisan kurkiparven, arviolta satojen lintujen populaation, lentävän päämäärätietoisesti talvehtimaan kohti Afrikan lämpimiä kunnaita.
Mikä lie ollut noiden isojen mutta samalla sirojen, mystisten lintujen pontimena lähteä tuolle tuhansien kilometrien lentomatkalle. Oliko se evoluution kehittämä vaiston ajama pakko, vaiko vain yksinkertaisesti tarve lähteä pakoon jäätyvän maan niukasti, jos ollenkaan tarjoamaa einestä. Olkoon mikä lie, mutta sitä uljasta laivuetta niska kenossa katsoessani ja korvin kuullessani niiden kiihkeästi vellovaa väittelyä kenen vuoro on olla tuulenhalkaisijana, mieleni valtasi outo kaiho. Halusin viuhtoa noiden lintujen mukana, en niin kuin albatrossi joka meren yllä liitää Junnu Vainiota lainatakseni, vaan mielessäni kokien tuota kaihomieltä, polttavaa halua lentää tuntemattoman tuttuun satumaahan.
Tämä kaiho rasitti mieltäni, sillä havahduin huomaamaan, miten lähellä se oli surumielisyyttä, miten lähellä luopumisen ankaruutta. En kestänyt sitä enempää, sillä tuo emootio ihan kouraisi vatsapeitettäni, joten palasin koiran kanssa takaisin kotiin.
Vaikka kädellä putsaten sain roskat ja syksyn kaihoonsa kuolleet lehdet – les fleuilles mortens – pois koiran turkista ennen kuin astuimme taloon sisään, en saanut – eikä liene vaikea arvata halusinkokaan – syksyn tuoksuja, syksyn raikkautta irti koiran kiharaisista karvoista. Se toi mieleeni illan tulevat tanssit Pavilla, kas kun raikkauden (onneksi ei tullut kirjoitusvirhettä) tarjontaa tanssin välittämän elementin kautta oli odotettavissa.
Sinne sitten riehakkaan innostuneesti, sillä olihan edellisestä tanssikerrastani vierähtänyt jo lähes kuunkierto, ja olihan siellä sirpakka Johanna Pakonen, mustaan pukeutuneena, punaisine Abba-tyylisine kenkineen. Eikä Taikakuu jättänyt vuodattamatta yllemme kuun taikaansa, varsinkaan fanien, joita kaiutinkaappien alle oli kerääntynyt pienoinen määrä (lienee solisti kansikuvapoikatavaraa naisten silmin, mene ja tiedä).
Kuun taikaa ei liiemmin ollut yötaivaalta tarjolla, sillä ajankohtaan nähden varsin lämmin ilma vaihtui sittemmin kevyesti vihmovaksi sateeksi. Siitä huolimatta yö oli hellä, ainakin mitä tulee saamaani tanssien intensiivisyyteen huolimatta ajoittaisesta ruuhkan tanssia hankaloittavasta elementistä.
Illan aikana sattumoisin – kuten hyvät asiat (myös huonot) usein tapahtuvat – oivalsin mielenkiintoisen seikan, kun siellä tapasin ystäväni Pumppu-Penan.
Siinä kun yhdessä olimme valumassa kohti illan aromaattista hetkeä niin kahvikupin kuin herkullisten kierukkamallisten korvapuustipullien hyvien kaneli- ja kardemummatuoksujen seuraan kahvion puolelle, tämä lyhyenläntä mies, joka ei jaksa rankan tanssipyrähdyksen jälkeen pyyhkiessään otsansa hikikarpaloita paperipyyhkeeseen olla sanomasta päästyään, että ”tämä tanssinrytke käy pumpun päälle”.
Eikä mennyt kuin tovi, kun jouduin jo sanomaan Penalle, että pullanmurunen oli jäänyt roikkumaan hänen leukaperiinsä, sillä en halunnut ystäväni vaikuttavan muulta kuin huolitetulta hänen sittemmin pokatessaan daamia valssille.
Kahvia ryystäessään, puustia auki repiessään (söi sisäosan ensin) ja sivellessään pullein sormin leuansyrjäänsä Pumppu-Pena puhui minulle kaikenlaista autoista – automies henkeen ja vereen kun on – mutta musiikin pauhun keskellä havahduin siihen, etten kuunnellut mitä hänellä oli minulle sanottavaa, sillä ihme kyllä huomasin uumoilevani juuri sitä, mitä hänellä oli minulle sanottavaa siinä samalla kun laulaja Pakonen venytti ääntänsä kuin toffeeta suustansa Amado mio-kappaleessa.
Se sanottava tuli vain ilmi juuri siitä mitä hän jätti sanomatta. Ikään kuin kautta rantain aavistin, että hänellä oli jos ei rakkaushuolia, niin ainakin jonkinlaisia parisuhteeseen liittyviä kahnauksia.
Siksipä kysyinkin suoraan hänen ”Ganes”-filmin innoittaman Cadillac-hehkutuksensa keskellä asiasta, ja sehän selvisikin: hänellä oli aiemmin päivällä ollut ystävättärensä kanssa ilmiriita, ja tämä konflikti oli ilmiselvästi henkisenä painolastina jopa puristanut hänen hartiansa kasaan. Paitsi hartiat, myös hänen muuten yleensä kovin tomera, snautsermainen ryhtinsä oli nyt sangen kumarainen, häntä kun illan mittaan syrjäsilmällä salavihkaa seurailin hänen tanssiessaan omaan pumppumaiseen tyyliinsä.
Tunsin myötätuntoa ystävääni kohtaan, ja toivoin sydämestäni, että hän saisi asiat selviksi. Hän poistuikin paikalta varsin varhaisessa vaiheessa, ilmeisesti selvittämään ongelmiansa sydänkäpysensä kanssa.
Tämä ”mitä jätetään ilmaisematta”-idea oli se mielenkiintoinen seikka, jota loppuillan aikana sovelsin käytäntöön tanssiessani eri daamien kanssa. En tarkkaillut mitä he tanssillaan suoraan halusivat ilmaista paitsi minulle myös muille paikalla olleille, vaan mitä he ilmaisivat epäsuorasti – ikään kuin lukea heitä rivien välistä. Tanssilla kun parhaimmillaan voidaan ilmaista niitä piilotajunnan hienovireisimpiä vivahteita, jotka eivät mitenkään muuten tule ilmi.
En kiinnittänyt partnereissani huomiota siihen, että milloin he yrittivät seurata hyvin, milloin tanssia taitavasti tai olla muuten vain valloittavia, jopa keimailevuuteen asti. Enkä myöskään siihen, että miten onnistuneet heillä olivat illan meikkivalinnat, tai illan vaatetus, tai eau de toileten valinnan tasapainoisuus suhteessa edelliseen, et cetera. Ei sillä etteikö näillä seikoilla olisi minulle merkitystä yleensäkin, kaikkea muuta, vaan mitä oli tämän kaiken decoratiivisen kokonaisuuden takana.
Tulos oli yllättävä, olkoonkin, että jos ketä niin naista ei koskaan voi lukea kuin avointa kirjaa. Jos olisin Oscar Wilde, niin sanoisin tähän, että naista ei voi koskaan tulkita väärin. Mutta kun en ole kyseinen herra koiranleuka, jätän asian sanomatta.
Näin yhtäältä päällimmäisenä ja kahtaalta voimakkaimpana ulottuvuutena partnerin halun tarjota minulle ei yksistään nautinnollinen tanssikokemus vaan yhteinen kokemus, jossa ollaan puolin ja toisin lähellä ja kuitenkin äärettömän kaukana tanssikumppanin elämän arvoituksellisesta lupauksesta.
Mutta jos kohta hyvin tiesin, että tässä ei kaikkinensa ollut sen paremmin yhdeksää hyvää kuin kymmentä kaunista, vaikka saatoin erehtyäkin, luulin myös nähneeni peiteltyä kaihomieltä, ehkä yksinäisyyttä, noita sielun selittämättömiä metakognitioita, joista Juha-Tapiokin on kauniisti laulanut: ”…puoltakaan en sun kivustas voi tietää.” Jotenkin koin, että olin yllättäen nähnyt jotain sykähdyttävää – läikehtevien sydänten kauneutta, etenkin Taikakuun kappaleiden ”Hiljainen on laulu rakkauden” ja ”Sinut tahdon kokonaan” aikana.
Voisi ajatella, että eikö nuo aiemmin päivällä nähdyt uljaat kurkiaurat sekä myöhemmin illalla koetut intensiiviset tanssihetket, jotka molemmat muistojen sekoituksena koristivat kuin keltaiset sitruunalehdot mielentilani syksynkirpeää, kohmeista puutarhapolun pätkääni, olisi riittäneet yhdelle poloiselle onnen kerjäläiselle kun ajan tanssi-illan päätteeksi pitkin sateista valtatietä kohti lämmintä kotiani, kun mieli karrella tajuan, että ihmeen kaunis on sateinenkin yö. Katulyhdyt luovat keltaista kermaa pienten sadepisaroiden prismaan. Tosiaankin: yö on hellä tällaisenaankin: karuna, harmaana, kaihoisan lumoavana kuin kurkiparven kaipuuna jonnekin kauas pois…