Kohti valoa [Tanssijat] (Outsider 2007-08-27 13:59)
Jokin aika sitten eksyin vahingossa tälle palstalle. Aloin satunnaisesti lueskelemaan näitä kirjoituksia laidasta laitaan. Yhdestä aiheesta en varsinaisesti löytänyt kirjoituksia, vaikka sekin tavallaan kuuluu lavaelämän laajaan kirjoon. Se saattaa johtua tanssiharrastajien peruspositiivisesta asenteesta. Mieleen tuli ajatus, mitä lavatanssit antavat herkälle, masennukseen/ajoittaiseen ahdistukseenkin taipuvaiselle ihmiselle. Kohoaako omanarvontunne vai kutsuuko alamäki. Tämä tietysti koskee vain lievempää masennusta, sillä vakavammassa tanssit eivät takuulla tulisi mieleenkään. Silloin ei ole syytä yrittääkkään, jos olo on kuin juuri jäätyneen lammen ylityksessä, kun jää ritisee ja jossain syvällä sisimmässäsi tiedät pääseväsi yli, mutta vain kun keskityt itseesi.
Ajatuksissani siirryn yli 10 vuoden taakse, jolloin tavallaan syrjäydyin lavoilta masennuksen takia. Miten näen sen nyt. Muistoihin olisi voinut jäädä aika rumakin kuva. Yritykset käydä vaikka väkisin lavoilla, sillä silloin se oli minulle tärkeä maailma. Sain kuitenkin tukea aivan yllättävältä ja odottamattomalta taholta ja tämän tulen aina muistamaan ja olen siitä syvästi kiitollinen.
Mieliala tuppaa joskus heijastumaan tanssiin ja silloin ei itseensä voi olla kovin tyytyväinen. Meille lavat voivat olla riskikin (vuosia läheisyys/hellyysvajeessa eläneille). Joskus turhautuneena/pettyneenä "ikkuna" (avaruustermein) on auki ja puolustus heikko. Silloin toivoisi sitä kuuluisaa naisen vaistoa.(liekö yliarvostettu ?) Ettei tuntemattomana turhaan tulisi aivan liki (nainen päättää :)) Sillä kehon kieli menee sanallisen viestinnän edelle. Me masennukseen taipuvaiset kuitenkin maksamme aina sen kovemman hinnan. Se vaan tuppaa toi läheisyyden merkitys korostumaa, kun sitä ei säännöllisesti saa tai pysty vastaanottamaan. Siltikin lavaelämä on hienoa. :)