Lista: Media Tanssii tähtien kanssa (1 vastaus) [Tanssijat] (Palomita 2006-03-07 18:30)
Olin jo vähällä jättää tämän tekstin kirjoittamatta, kun en löytänyt siihen punaista lankaa. Asia on kuitenkin vaivannut mieltäni Kuntotalon tansseista asti, kuten kirjoituksessani mainitsinkin. Ja tuo Annan artikkeli selkeytti ajatuksiani.
Olen tällä palstalla toistuvasti kyseenalaistanut tanssissa kilpailemisen.
Nimimerkki Gentleman vastasi erääseen kirjoitukseeni näin:
"Kilpaileminen on VAIN apuväline oikeanlaisen tanssin oppimiseen. Se ei ole "musta tuntuu" juttu. Kilpatanssin alkuvaiheessa se, miltä tanssi näyttää, on tärkeää. Edistymisen myötä se myös alkaa tuntumaan hyvältä, yhä enemmän."
Pelkistin Gentlemanin kuvaaman tanssin harjoittelutien näin:
1. Opitaan ja harjoitellaan.
2. Kilpaillaan.
3. Tanssi näyttää hyvältä.
4. Opitaan ja harjoitellaan.
5. Kilpaillaan.
6. Tanssi tuntuu hyvältä.
Epäilemättä tuo tie on tehokas. Mutta se on myös pitkä ja raskas. Harvalla ihmisellä riittää siihen aikaa, innostusta tai edes fyysisiä edellytyksiä.
Minä olen nyt tanssinut Gentlemanin kanssa. Se oli hyvä kokemus. Hän löysi minun tasoni täysin vaivattomasti. Minua ei yliviety eikä aliviety. Ei tullut niitä "ohoh, ai jaa, sinä et osakaan tätä" ja "no ei sitten tehdä tuota, kun sinä et pysty" -tilanteita. Sellaisiakin olen joskus tansseissa saanut kokea.
Tunsin itseni hyväksytyksi sillä tasolla, jolla pystyn tanssimaan, vaikka järjellä tiesin, että tanssikumppanini on minua paljon taitavampi. Minä vain unohdin koko jutun.
En kertaakaan kokenut, että Gentleman olisi "laskeutunut minun tasolleni". Me vain tanssimme. Totta kai hänen tekniikkansa on huippuluokkaa, mutta olen tanssinut joidenkin tanssikilpailuissa menestyneiden miesten kanssa ilman tuota helppouden ja vaivattomuuden tunnetta. Ei tanssi Gentlemanin kanssa voinut olla pelkkää tekniikkaa.
Mitähän Gentlemanissa tekniikan lisäksi oli, mikä teki tanssimisen hänen kanssaan niin vaivattomaksi ja miellyttäväksi kokemukseksi? Mitä sellaista, jonka me kaikki voimme omaksua tässä ja nyt, ilman kilpailemista, ilman pitkää harjoittelua - jopa ilman yhtään tanssikurssia?
Se on asenne, jolla kohtaamme toisen ihmisen.
Me olemme aina ensisijaisesti ihmisiä, myös tanssilattialla. Me olemme ihmisiä, kun synnymme, ihmisiä, kun kuolemme, ja ihmisiä koko ajan siinä välissä. Se yhdisti Gentlemanin ja minut, mutta se on yhdistänyt minut myös lukuisten muiden tanssikumppaneiden kanssa. Ne tanssikumppanit ovat ehkä olleet teknisesti vähemmän taitavia mutta ihmisinä he ovat olleet yhtä kehittyneitä.
Oman kumppanini kanssa käymme aina silloin tällöin kursseilla, ja pyrimme niiden oppeja lavalla muistuttelemaan mieleen. Mutta hänenkin kanssaan olen kokenut parhaat hetket, kun olemme unohtaneet yrittämisen, heittäytyneet musiikkiin ja nauttineet välillämme vallitsevasta tunteesta. Jonkin askeleen tai kuvion "epäonnistuminen" on silloin ollut naurun ja luovan paikkaamisen hetki, ei harmin.
Jos me kaikki kohtaamme toisemme tanssilattialla ensisijaisesti ihmisinä ja vasta toissijaisesti tanssijoina, niitä epäonnistuneita hakuja ei tosiaan tule ollenkaan. Silloin tanssit pysyvät tansseina eivätkä muutu "puoliammattilaisten harrastukseksi, jossa tekninen suoritus ratkaisee", kuten Annan nettisivuilla ounastellaan.